Florestan, Workaholic… Vitter?

31.5.2018 - 12:37 | Ville Toivonen Blogi Suomi Ulkomaat

Lome Brage ja Erik Adielsson olivat tappioton valjakko Oslon kylmäveriotteluun asti. Tässä kaksikko ottaa Polaran päänahan ja Elitkampenin haltuun. Kuva: Anu Leppänen

Kylmäverirotujen risteyttämiseen on vielä matkaa, mutta kansainvälisyys on joka tapauksessa ainoa oikea kehityssuunta.

Ravinetti sekä norjalainen ravilehti Trav og Galopp-Nytt uutisoivat tänään suomalais-norjalaisista tavoitteista kylmäverirotujen osittaisesta risteyttämisestä.

Kylmäveriravureita jalostetaan ja niillä kilpaillaan Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. Suomenhevosen kantakirja on perustettu 1907, eli se on kymmenen vuotta vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Suomenhevonen on rotuna kohtuullisen elinvoimainen: varsoja syntyy tuhatkunta vuodessa, ja varsamäärä on parina viime vuonna hieman kasvanutkin. Norjassa on viime vuosina syntynyt noin 600 kylmäverivarsaa vuodessa, Ruotsissa luku on vielä pienempi.

Kylmäveriset menevät kovempaa kuin koskaan ennen, mutta niiden haasteet ovat samantapaisia kaikissa maissa: kilpailutarjonta, syntyvien varsojen määrä ja sukusiitos sekä sen vaara. Suomessa sukusiitosaste on vielä pysynyt kohtuullisena, mutta se on väkisin muodostumassa ongelmaksi tulevien hevossukupolvien aikana. Kilpaurheilu ja markkinatalous ohjaavat kasvattajat käyttämään parhaita yksilöitä, joiden veren määrä nykykylmäverisessä alkaa huolestuttavan korkealla.

Kasvattajat pyrkivät jalostamaan parhaita mahdollisia yksilöitä, minkä täytyykin olla kaiken kasvattamisen lähtökohta. Pienissä tai pienehköissä hevospopulaatioissa keskittyneet sukulinjat kuitenkin aiheuttavat pitkässä juoksussa ongelmia. Elding, Järvsöfaks, Suikku, Turo, Viesker ja Vokker ovat rotujensa parhaita siitosoriita, mutta samalla niiden korostunut merkitys alkaa olla ihan oikea ongelma.

Noin tuhannen syntyvän suomenhevosvarsan joukossa ovat juoksijakantakirjan lisäksi myös työ-, ratsu- ja pienhevossuunnan varsat. Nämä tietysti laventavat rodun geenipohjaa, mutta eri asia on, minkä verran iloa niistä on nimenomaan huippuraviurheilijoita jalostettaessa.

Rotujen yhdistäminen ei tietenkään olisi yksinkertainen asia. Kun omia rotuja on jalostettu pitkään, niistä on tullut osa kansallista ravi-identiteettiä, josta luopuminen on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sekä Suomessa että naapurimaissa on vankkoja rotufundamentalisteja, joille kansalliseen kylmäverirotuun puuttuminen ei tulisi kuuloonkaan. Vaikka kylmäverisiä alettaisiin myös risteyttää, puhdasrotuisista kantakirjoista ei varmasti oltaisi luopumassa.

Yksityiskohtiin mentäessä kantakirja-asioissa on kohtuullisen suuriakin eroja. Kylmäverikantakirjaan ei esimerkiksi merkitä lainkaan oriita, joilla on kasvuhäiriöitä eli suomeksi sanottuna irtopaloja. Suomessakin irtopalat ovat lähtökohtaisesti kantakirjasta hylkäämisen syy, mutta tarpeeksi kovat kilpailunäytöt riittävät täällä kompensoimaan irtopalat. Tähän syynä on pitkälti kuninkuuskisa ja sen sääntöihin kirjattu edellytys osallistujien kantakirjassa olemisesta – olkoon kuninkuussäännöillä spekuloiminen kuitenkin eri kerran asia.

Jos rotujen risteyttäminen tuntuu liian radikaalilta liikkeeltä, kylmäverirotujen välillä on vähintään päästävä aiempaa aidompaan ja tiiviimpään yhteistyöhön. Kansainvälinen urheilu on aina kiinnostavampaa kuin kansallinen urheilu, ja kylmäverirotujen kansainvälisen ja kansallisen kehityksen kannalta on äärettömän tärkeää, että kilpailumahdollisuuksia maiden välillä avataan jatkossa enemmän. Nykyisin kilpailuvaihtoa on lähinnä absoluuttisella huipputasolla, silläkin hyvin rajallisesti.

Vaikka Ruotsin kylmäveritilanne on naapurimaita huonompi, se saattaa silti olla kansainvälisen yhteistyön suurin jarruttaja. Ruotsin raviurheilussa rahaa tunnetusti riittää, ja kun kylmäveripuolella rahojen päällä istuu kylmäverijärjestö Sleipner, rajojen aukeaminen sen paremmin kilpailu- kuin jalostustoiminnallekaan ei ole mitenkään selvää. Hankalaksi asian tekee Norjan ja Ruotsin yhteinen kylmäverikantakirja. Urheiluasioissa Suomi ja Norja voisivat tietysti – kerrankin – vetää omat linjansa ruotsalaisilta sen enempää kyselemättä.

Suuressa ravimaailmassa on puhuttu iät ja ajat ranskalaisen ja amerikkalaisen veren yhdistämisen hienoudesta. Ranskalaiset ovat perinteisesti halunneet varjella kantakirjaansa, mutta ranskalainen veri on toki levinnyt ympäri maailman. Otsikossa mainitut Florestan ja Workaholic ovat Ranskassa vaikuttaneita jenkkisukuisia oriita – Workaholic (Speedy Crown) puhdas jenkki, Florestan taas ranskalaisten kansallissankari Roquepinen poika Star’s Pridesta. Näiden ”jenkkilähettiläiden” merkitys ranskalaiselle ravijalostukselle on ollut merkittävä, samoin kuin Mickey Vikingin (Bonefish), vaikka se ehtikin astua Ranskassa vain yhden kauden.

Asiat eivät ole yksioikoisia, mutta ainakaan ranskalainen ravuri ei ole mennyt pilalle sillä, että siihen on lisätty ripaus amerikkalaisverta. Jos annetaan ajatuksen hieman ravata, niin olisihan se vänkää, jos Norjassa olisi vaikka Vitterin ja Suomessa esimerkiksi Tekno Odinin jälkeläisiä paikallisista tammoista.

Jollakin aikavälillä kylmäverirotuja tullaan risteyttämään. Eri asia on, tapahtuuko se lähivuosina, mutta yksi asia on varmaa: kansainvälisen kylmäverikeskustelun paikka on tässä ja nyt.

Jaa artikkeli:

Blogi Suomi Ulkomaat

Jätä kommentti