Isä, poika ja pyhä hevonen

3.8.2017 - 22:00 | Harri Pirinen Artikkelit

Antti ja Risto Tupamäki kuvassa kuninkuuskilpaan osallistuvan Välkyn Tuiskun kanssa. Kuva: Harri Pirinen

PETÄJÄVESI. Tupamäen perheessä pidetään huoli, että perinteet jatkuvat. Tai ei siitä erikseen tarvitse huolehtia; hevoset ja kuninkuusravit ovat koko suvulle elämäntapa.

Vanhoilla maa- ja etenkin hevostiloilla tuntuu usein, kuin aika pysähtyisi. Ja olisi pysähtynyt. Sekä preesensissä että menneessä aikamuodossa.

Usein jo näille tiloille ajaessa hiljalleen voimistuu tunne, kuin oltaisiin liikkeellä aikakoneella, matkalla menneeseen aikaan. Samalla voi tuntea, kuinka ajan kulu ikään kuin hidastuu. Kuin kaikki kiire ja stressi katoaisi maailmasta.

Näin käy esimerkiksi Tupamäen tilalle Petäjäveden Heikkilänperälle matkatessa. Ainakaan viiteen, todennäköisesti kymmeneen, viimeiseen kilometriin vastaan ei tule yhtään autoa, eikä missään näy yhtään ihmistä. Ei, vaikka matkalla on usea lomakylä Loma-Ässää mainostava kyltti.

Loma-Ässässä ei taida olla ruuhkaa.

Lopulta viimeisessä, Kurkisuontien, risteyksessä hieman piilossa tönöttävä ”Hevosia liikkeellä” -varoituskyltti paljastaa, että jotakin elämää täälläkin sentään taitaa olla.

Vielä puoli kilometriä, ja kulkupeli – auto tai aikakone, miten vaan – pysähtyy. Kuten myös aika.

Tilan päärakennus on selvästikin vanha. Viereinen asuinrakennus näyttää ulospäin vielä vanhemmalta, vaikka on muutaman kymmenen vuotta myöhemmin rakennettu.

Tallirakennus on… pittoreski. Uljaimmat päivänsä se on nähnyt varmaankin vuosikymmeniä sitten, mutta se toimii ja täyttää tarkoituksensa.

Tupamäen tuvassa. Kuva: Harri Pirinen

Risto Tupamäki, 60, taluttaa yhden suomenhevosen lastauslaituria pitkin tallin ”vintille” ja siirtyy kivijalkaan rakennetulle pesupaikalle pesemään Huiteli-ruunaa. Oviaukko on niin pieni, että mies ja hevonen eivät mahdu siitä yhtaikaa eivätkä kyyristymättä.

”Tämä olisi tosi kova juoksija, mutta kun tämä on vähän laiska ja omapäinen. Ei oikein tahdo huvittaa. Meinaa heittää lopussa ihan läskiksi”, Risto pähkäilee 5-vuotiaasta Huitelista.

Tallin ympärillä sijaitsevilla laitumilla kirmailee hevosia siellä täällä. Ja näköjään pelkkiä suomenhevosia.

”Ainakin 20”, Risto sanoo.

”Ja vain yksi lämpöinen.”

Pihalla seisoo suomenhevosta esittävä patsas. Sen mallina on toiminut edesmenneen Veijo Toivosen ori Erkki-Armas, joka oli Tupamäellä aikanaan valmennuksessa.

”Päärakennus on rakennettu vuonna 1907”, Risto kertoo.

Kappas. Nythän, 110 vuotta myöhemmin, on myös suomenhevonen 110 vuotta -juhlavuosi.

”No niinpä muuten onkin. Hoksattiin tässä tämmöinenkin juttu”, Risto huikkaa pojalleen Antille.

”Tila on ollut samalla suvulla ainakin 1690-luvulta. Voi olla, että kauemminkin, mutta kirkonkirjat ovat palaneet, niin pidemmälle ei tiedetä”, Risto valistaa.

Tulipalo. Se on jättänyt tälle tilalle konkreettisemmankin jäljen. Viime syksynä oli nimittäin lähellä, ettei mennyt koko tila. Sähkökatkon aiheuttaman toimintahäiriön takia pihamaalle vastikään lopullisesti valmiiksi saatu aitta- ja autotallirakennus paloi maan tasalle. Palosta muistuttavat yhä tyhjä pläntti pihalla sekä aitan takana olleet rehupaalit, joiden päällysmuovi on osittain sulanut.

Mutta betoniselle suomenhevospatsaalle vieressä roihunnut liekkimeri ei tehnyt mitään.

On jotenkin hyvin symbolista, että juuri tällä tilalla juuri tuo patsas jäi pystyyn.

Materiaa meni, mutta suomenhevonen jäi.

Isä edellä, poika perässä

Vasta sisällä pirtissä päärakennuksen uljaus näyttäytyy koko komeudessaan.

Valtavista hirsistä rakennetun talon tupaa isännöi jyhkeä kivitakka, jonka kylkeen on kirjattu vuosiluku 1907. Tuvan pöytä on alkuperäinen, kuten on kaikesta päätellen moni muukin huonekalu.

Tuoksu on, no, sellainen kuin se vanhoissa hirsirakennuksissa on, lattian leveät lankut joustavat mukavasti ja narahtavat aisteja hyväilevästi, ja jollain tapaa tuvan lämpökin on erilainen kuin nykytaloissa. Sellainen, kuin se näissä vanhoissa hirsirakennuksissa on.

Ja pöytä notkuu. Niin kuin se näillä tiloilla notkuu vieraiden käydessä.

Sitten Risto kantaa viereisestä huoneesta piirakoiden, pullien, keksien, jäätelökulhon ja kahvipannun viereen pöydälle valokuvan.

”Tähän pitäisi pyrkiä.”

Kuvassa on suomenhevostamma Uja, Tupamäen perhe ja paljon muuta väkeä. Kuva on otettu Kuopion Kuninkuusraveissa 9.8.1998 – voittajaseremonioista. Risto ohjasti Ujan Sorsasalon radalla ravikuningattareksi.

”Se on uran kohokohta. Ja varmaan sellaiseksi jää”, Risto tuumaa.

On itsestään selvää, että juhlallisuuksissa olivat mukana myös muut perheenjäsenet. Sillä koko perheelle hevoset ovat aina olleet, jos eivät ihan kaikki kaikessa, niin ei paljon vähempääkään.

”Mitenkä sen nyt sanoisi. Hevoset ovat antaneet elämälle melkein kaiken sisällön, mitä on. Kun se on ollut tätä samaa ihan pienestä pitäen”, Risto pohtii.

”Papallani oli hevosia, ja hän ajoikin jonkin verran. Isäni Tauno ajoi sitten jo paljon kilpaa ja teki hevoskauppaa. Hän pärjäsi Kuninkuusraveissakin, oli kahdesti toinen ja kerran kolmas”, hän kertoo.

Riston vaimo Virpi Tupamäki osallistui aikanaan hyvin aktiivisesti hevosten valmennukseen, mutta on Riston mukaan nyttemmin ”vähän höllännyt tahtia”. Perheen tytär Kaisa Tupamäki-Kukkamo pitää nykyään Mikkelissä hevosten valmennus- ja kuntoutuskeskusta. Ja isänsä tavoin Antti Tupamäki, 29, valmentaa ravureita ja ajaa kilpaa aktiivisesti.

”Kaisa opiskeli ruotsin kielen opettajaksi, muttei ole päivääkään tehnyt niitä töitä. Jossain muussa hommassa olisi varmaan päässyt helpommalla. Mutta ei mitään voi käskemällä tehdä. Kun se hevonen on niin elämäntapa”, Risto tuumii.

Mutta Anttia ei Kuopion radalla otetussa juhlakuvassa näy. Väkeä on ahtautunut sankaritamma Ujan ympärille niin paljon, että valokuvaajan vinkkelistä Antti on jäänyt isänsä taakse piiloon.

Risto Tupamäki on virallisesti luovuttanut sukutilan vetovastuun Antille, mutta on edelleen hommassa vahvasti mukana. Kuva: Harri Pirinen

Suomenhevosihmisen Mekka

Kuninkuusravit ei ole ravikilpailu.

Kuninkuusravit on paljon enemmän. Kuninkuusravit on Suuri Tapahtuma. Perinne. Instituutio.

Kuninkuusravit on yksi merkittävimmistä suomalaisuuden ja suomalaisen sisun ilmentymistä.

Ennen kaikkea Kuninkuusravit on suomalaisen hevosmiestaidon, tarkemmin suomenhevosmies- ja -naistaidon, näyttamö ja kunnianosoitus näille ihmisille ja hevosille.

”Kunkkarit on suomenhevosihmisille kuin Mekka islaminuskoisille. Sinne on päästävä”, Risto kiteyttää.

Ja on sinne vaellettu. Ja vaelletaan.

”Ainakin 47 kertaa putkeen olen ollut paikalla katsojana tai ohjastajana. Voi olla, että pidempäänkin. Mutta on joillakuilla pidempiäkin putkia”, Risto tietää.

Tammikuussa 1988 syntynyt Antti ei Riston mukaan ollut matkassa vielä samana vuonna Forssassa, mutta ilmeisesti jo 1989 Seinäjoella.

Sen jälkeen Antinkaan ei kuulemma ole tarvinnut miettiä, lähtisikö kunkkareihin vai ei. Aluksi ei kysytty, ja kun alettiin kysyä, vastaus oli aina myöntävä.

”Ei ole tullut mieleen, että jäisin pois kunkkareista. Toki nykyään on aina saatava hevosille viikonlopun ajaksi hoitaja, että voi lähteä. Mutta aina on joku kotimies löytynyt”, Antti kertoo.

Ja nyt. Nyt tullaan siihen, mistä tässä, instituutiossa, suomalaisuutta ilmentävässä ja hevosihmistaidon näyttämönä toimivassa Suuressa Tapahtumassa on kyse.

Perinteestä.

Lauantaina 5.8.2017 kello 17.48 Risto ja Antti Tupamäki, isä ja poika, asettuvat hevosineen saman lähtöauton siivekkeiden taakse.

Risto on, kuten 1998 Kuopiossa, eturivissä, Antti tämän takana. Risto kiihdyttää kuninkuuskilvan avaavalle 2100 metrin matkalle numerolla 3 Costellolla, yhdellä kilpailun suurimmista voittajasuosikeista. Antti ohjastaa numeroa 11, itse valmentamaansa Välkyn Tuiskua.

Minkäänlaista vastakkainasettelua tai kilpailuasetelmaa näiden Tupamäkien välille ei saa aikaan, vaikka vähän yrittää.

”Siellä on niin paljon hyviä vastassa, ettei sillä ole merkitystä, että isä on mukana. Ei siellä yhtä vastaan ajeta”, Antti sanoo.

”Kun on yksitoista muuta valjakkoa radalla, siinä on ihan riittävästi puuhaa. Mutta eihän tämä toki kovin yleistä ole. Olisiko Hietasella ajaneet isä ja poika samassa pääkilpailussa? Ja ehkä Korvet, Allan Pekan tai Ilkan kanssa”, Risto miettii.

Poika-Antti ja isä-Risto ovat kilpakumppaneita viikonlopun kuninkuuskilpailussa Vermossa. Kuva: Harri Pirinen

Suosikin paineet isällä

Toki on niinkin, että ainakaan etukäteen ajatellen Costello ja Välkyn Tuisku eivät taistele ihan samoista sijoituksista, eivätkä Risto ja Antti näin ollen kilpaile varsinaisesti toisiaan vastaan.

Costello kuuluu ennakkoarvioissa kuninkuuskilvan kuumimpiin suosikkeihin yhdessä Välähdyksen, Jokivarren Kunkun ja Köppisen kanssa.

Niin. Nyt onkin oiva hetki tarttua Riston aiempaan kommenttiin siitä, että Ujan kuningatartitteli ”varmaan jääkin” hänen raviuransa kohokohdaksi.

Hänen vakioajokkinsa Costello on ollut tänä vuonna kerrassaan uskomattomassa kunnossa. Ori on startannut 16 kertaa, voittanut 12 kertaa ja sijoittunut kahdesti niin toiseksi kuin kolmanneksi. Eli se on ollut jokaisessa 16:ssa startissaan totosijoilla ja tienannut 120 639 euroa – puolessa vuodessa!

”Onhan se hirmu kova hevonen. Mutta nyt on tosi kova taso. Jos hevonen olisi ollut yhtä hyvä viime vuonna, olisi voinut melkein luvata, että se on ihan kärjessäkin. Mutta nyt taso on paljon kovempi. Siellä on noin viisi hevosta, joista voi sanoa, että minkään voitto ei ole yllätys. Eli helpommin sanottu kuin tehty”, Risto puntaroi ennen Camrin poisjääntiä.

Antti taas laskeskelee, että Välkyn Tuisku voisi nappionnistumisella yltää kokonaiskilvassa puoliväliin, ehkä jopa paremmalle puolelle.

”Hevonen on hyvässä kunnossa ja iloinen, kaikin puolin hyvän oloinen. On mukava fiilis lähteä mukaan. Se on tehnyt tänä vuonna hyviä juoksuja, ei itse asiassa yhtään huonoa. Jos se pitää tasonsa tai vaikka vähän parantaa, se voisi joitakin rahoja saadakin. Ihan viimeisistä sijoista ei lähdetä ajamaan”, Antti sanoo keväällä valmennukseensa tulleesta 10-vuotiaasta oriista.

”Kyllä Ristolla on vähän enemmän suosikin paineita!”

Kuva Nordic King-raveista, jossa Antti ajoi valmentamaansa Polaraa ja Risto ohjasti Costellon finaalin kakkoseksi. Kuva: Anu Leppänen

Ettei nyt vaan liikaa kehuta

Yksi hevosihmisten joko synnynnäinen tai periytyvä piirre on, että omaa hevosta ei juuri ääneen kehuta. Ei ainakaan tippakaan liikaa. Mieluummin ylikylän hevostakin luonnehditaan suupielestä mutisten, että no onhan tämä ihan, tai voisihan tästä ehkä joskus jotain, ja kun ei nyt vaan sattuisi mitään.

Jotkut, ihan oikeasti, uskovat, että oman hevosen kehuminen ja varsinkin pelaaminen tuo huonoa onnea. Mutta kyse on myös varovaisuudesta. Omistajat, valmentajat ja ohjastajat eivät halua, että kehujen ja mahdollisen epäonnistumisen jälkeen kukaan pääsee sanomaan mitään.

Ravipiireissä, onneksi, tämä perisuomalainen suurista puheista ristiinnaulitsemisen perinne tuntuu olevan vähän harvinaisempaa kuin muussa urheilussa tai elämässä.

On selvää, että Ristolla on Vermossa ajettavanaan äärimmäisen hyvä, aivan poikkeuksellisen lahjakas hevonen. Sellaisesta puhuttaessa ei vain enää voi pitää kynttilää kokonaan vakan alla.

Costellon pärjäämisen puolesta puhuu ainakin Riston analyysi oriin verrattomasta vauhtikestävyydestä. Juuri tämä ominaisuus on raskaassa, kolme starttia kahdessa päivässä käsittävässä kilpailussa yksi tärkeimmistä menestyksen mahdollistavista tekijöistä.

”Täydet matkat ovat sopineet Costellolle paremmin kuin maili. Tosin Härmässä juhannuksena se meni mailin 20,0, eli vauhtiakin alkaa löytyä. Mutta lähtönopeus ei riitä parhaille, jotka avaavat 15-vauhtia”, Risto sanoo.

”Mutta sitä ei ole tarvinnut pelätä, tuleeko Costello loppuun asti. Se on tullut juosten maaliin saakka, vaikka on saanut tosi raskaita juoksuja. Se on hyvä piirre.”

Ensimmäisen kerran Risto otti tuntumaa Costelloon Porin kuninkuusravien Pikkukunkussa kolme vuotta sitten.

”Valmentaja Ville Herttua kysyi, ajaisinko Costelloa Pikkukunkussa. Ori oli silloin 30-aikainen. Mietin, onko miehellä paljonkin kuumetta, kun ilmoittaa niin huonolla ennätyksellä hevosen niin kovaan lähtöön. Mutta vastasin silti, että tietysti ajan.”

Ori teki kokeneeseen hevosmieheen heti vaikutuksen.

”Sanoin alleajon jälkeen, että tämä ei muuten jää lähdössä viimeiseksi. No startissa se laukkasi alussa, mutta meni 25,9 ja sijoittui seitsemänneksi. Kyllä Ville oli tiennyt hevosen kyvyt jo ilmoittaessaan”, Risto sanoo.

Kuriositeettina mainittakoon, että Costellon voittajakerroin Pikkukunkussa oli 111,3. Alle kaksi kuukautta myöhemmin se voitti Forssassa kertoimella 3,0 ja kolme kuukautta Pikkukunkun jälkeen Vermossa kertoimella 1,3.

Nyt Risto sanoo, että Costello on paras hevonen, jolla hän on koskaan ajanut. Se on jo todella paljon sanottu mieheltä, joka on ajanut 44 vuoden aikana kilpaa tilastoidusti 14538 startissa ja voittanut ravilähdön 1932 kertaa.

”Sen vauhtikestävyys on niin erityistä. Tuollaisia hevosia ei hirveästi synny.”

Eli johtopäätös lienee selvä: Risto yrittää pysyä 2100 metrin avausmatkalla ja sunnuntain maililla niin lähellä kärkeä kuin mahdollista, ja jyrää kilvan päättävällä 3100 metrillä kauas karkuun muilta.

”Niin, voisihan sitä kuvitella, että 3100 on tälle paras matka. Mutta ei sekään ole itsestäänselvyys. Monesti ennakkoajatukset siitä, kuka on lyhyen ja kuka pitkän matkan hevonen, heittävät kunkkareissa ihan päälaelleen. Kyseessä on niin erikoinen kisa, kun ajetaan kolme lähtöä kahdessa päivässä. Mitään ei voi sanoa varmaksi. Mutta omaan tietysti uskotaan”, hän pyörittelee.

Eli lähdet ajamaan voitosta?

”No näinhän se etukäteen ajatellen on. Tai ainakin hyvästä sijoituksesta. Miksei voitostakin.”

Risto Tupamäki on saanut nauttia vakioajokkinsa Costellon väkevästä menosta suomenhevosten ykkössarjoissa. Kuva: Anu Leppänen

Siniristilippumme

Risto jo tietää, miltä Kuninkuusravien pääkilpailun voittaminen tuntuu.

Kuopiossa 1998 Jorma Kontion ohjastama I.P. Sukkula oli kuningatarkilpailun selvähkö suosikki. Uja kuitenkin voitti 2100 metriä I.P. Sukkulan ollessa toinen. Maililla Kontion ajokki sortui laukalle ja jäi kuudenneksi Ujan jälleen voittaessa.

”Päätösmatkan I.P. Sukkula voitti ja me olimme toisia. Eroa tuli ehkä reilut puoli sekuntia (kilometriajat 26,9 ja 27,2, toim.huom.), mutta eroa jäi meidän hyväksemme vielä ihan reilusti”, Risto muistaa.

”Eihän siinä meinannut nahoissaan pysyä. Se oli ihan parasta, mitä voi ajatella!”

Antti muistelee, että kotimatkalla perheen vanha hevosauto vielä hajosi, ja lopulta isä ja poika Tupamäki kuningattarineen pääsivät kotiin vasta myöhään yöllä.

Ja miten sitä nyt suomenhevostilalla kuningatartitteliä juhlitaan.

”Vedimme Suomen lipun salkoon, ja siinä se taisi olla seuraavaan iltaan asti. En tiedä, oliko se ihan laillista, mutta näin me tehtiin”, Risto kertoo.

Mitä vielä. Jos Suomen lippu ei tuollaisiin juhliin kuulu, mihin sitten?

Mutta on Anttikin jo päässyt kuuntelmaan Maamme-laulua ja katselemaan salossa ylväänä liehuvaa siniristilippua.

Ja voi pojat, missä paikassa!

Antin puoliksi Janne Tiaisen kanssa omistama, kokonaan valmentama ja ohjastama Polara runttasi kuolemanpaikalta väksin voittajaksi maailman suurimmassa kylmäveristen kilpailussa Elitkampenissa toukokuun lopussa. Ruotsin pääkaupungin ravipyhättö Solvalla oli hetken aikaa sinivalkoinen, kun monituhatpäinen suomalaisyleisö ensin huusi Polaran ykköseksi ja sen jälkeen osoitti suosiotaan voittajavaljakolle.

Tapahtuma oli monella tapaa lähes uskomaton.

”Olin ylipäätään käynyt Solvallassa kerran aiemmin, yli kymmenen vuotta sitten. Ja se oli ensimmäinen kerta, kun ajoin kilpaa ulkomailla”, Antti kertoo.

”Kyllä se vähän jännitti etukäteen. Mutta onneksi onnistuimme noin hyvin.”

Polara on ruunattu jo nelivuotiaana ollessaan vielä kasvattajallaan Petteri Salosella. Tupamäki ja Tiainen ostivat Polaran 5-vuotiaana vuonna 2015. Tänä vuonna ruuna on ansainnut radoilta lähes 110 000 euroa, koko urallaan reilut 185 000 euroa.

”Onhan sillä ollut suuri merkitys taloudellisesti”, Antti sanoo.

Ruunia ei vieläkään huolita kuninkuuskilpailuun, mutta se ei Anttia harmita.

”Ei, koska kyseessä on niin kova kilpailu. Mutta se vähän harmittaa, että näiden näyttöjen jälkeen Polaralla voisi olla kysyntää astutuksessa”, Antti toteaa kaikkien aikojen parhaan suomenhevosen, Vieskerin, pojasta.

Suku, rotu, perinteet

Ei täällä Tupamäen pirtissä vielä kuninkuusraviviikon alussa mitään poreilevaa jännistystä pysty aistimaan. Mutta jossain siellä hevosmiesten tyynen pinnan alla kipinä jo kytee.

Niin isä kuin poikakin nimittäin tietävät harvinaisen hyvin, millaiseen tapahtumaan ovat lähdössä, millaisen tunnelman pääsevät hevostensa rattailla kokemaan.

Sitä jaksaa odottaa ja sen haluaa kokea uudestaan, vaikka sen olisi kokenut jo esimerkiksi 47 kertaa.

”Onhan se itsellekin kesän kohokohta. Tuntuu, että kun kunkkarit ovat ohi, kesä on ohi”, Risto sanoo.

”Jopa täytelähtöihin hevosellaan mukaan päässeet ihmiset ovat haltioissaan. Ja se  yleisö. Jo esittelyssä kuuluu huutoa, näkyy banderolleja, kaikilla on hirmu kannustusjoukot paikalla. Väki on kuin hurmiossa”, hän ihastelee.

Antti ei ole ennen pääkilpailuissa ajanut, yleisön seassa kyllä hurrannut lähes 30 kertaa.

”Eiköhän se metakka ole koko lailla samanlaista kuin Solvallassa”, hän arvelee.

”Mutta startin aikana sitä mökää ei jouda kuuntelemaan. Ja sillä tavalla tilanne voi olla erilainen, että kun Solvallassa kaikki suomalaiset olivat Polaran puolella, niin nyt kaikilla hevosilla on omat kannattajansa”, Risto huomauttaa.

Poikkeuksellisesti tällä kertaa kuninkuuskilpailussa ainakin kahdella ohjastajalla on samoja, intohimoisia kannattajia. Riston vaimo Virpi, Antin avovaimo Heidi Nurmi ja näiden 1,5-vuotias Senni-tytär kirittävät parhaansa mukaan Ristoa ja Anttia.

Isää ja poikaa.

Mutta miten siinä ”kunkkarikädenväännössä” käy? Jääkö Antti edelleen kuvissa isänsä taakse piiloon, vai onko sukupolvenvaihdoksen aika, kuten kotitilalla ihan konkreettisesti?

Siihen ei nyt saada juuri minkäänlaista arviota.

Entä miten kävisi oikeassa kädenväännössä?

”Ei ole kokeiltu”, Risto sanoo.

”Mutta jo nuorena poikana Antti voitti kädenväännössä paikallisia punttisaliukkoja. Yksikin, joka kuulemma nosti penkistä 130 kiloa, haastoi Antin kädenvääntöön, ja Antti voitti”, isä kertoo pikkuisen ylpeänä.

Maatilan työt olivat tuoneet vantteraan varteen ”oikeaa” voimaa.

Hilpeetöri tositoimissa. Kuva: Harri Pirinen

Ja nyt yhdenlaiset työt taas odottavat. On aika huolehtia siitä, että jalo rotu, suomenhevonen, säilyy vahvana tulevaisuudessakin. Antti lähtee valmistelemaan tammaa, ja hetken kuluttua isä-Risto taluttaa Hilpetööri-oriin mieluisaan puuhaan. Jos hyvin käy, varsa syntyy noin 11 kuukauden kuluttua.

Ennen astutukseen lähtöä Antti on vain käynyt varmistamassa, että hänen tyttärensä Senni on nukahtanut päiväunilleen.

”Senni muuten on jo usein mukana kyydissä, kun ajan hevosta”, Antti kertoo.

”Antti oli samanikäisenä usein Virpin mukana kärryillä”, Risto lisää.

”Ja Kaisan tytär oli Porin Kuninkuusraveissa kahden viikon ikäisenä”, isä ja pappa Tupamäki kertoo.

Perinteet jatkuvat.

Jaa artikkeli:

Artikkelit

  • Sillanpään Oriasema