Jaksamisen ja kannattavuuden rajoilla

21.9.2018 - 7:12 | Ville Toivonen Blogi Suomi

Ravikilpailuissa otetuista lääkeainenäytteistä kaksi on osoittautunut kesän aikana positiivisiksi: kahden hevosen ja yhden ponin. Kuvituskuva: Anu Leppänen

Ravivalmentajat ovat Suomessa ahtaalla, eivätkä alan rakenteet tarjoa riittävästi tukea.

Ravinetin sivuilla on viime kuukausina uutisoitu harmillisen useasta tallin pidon lopettavasta ammattivalmentajasta. Raviurheilu on kova ala, eikä markkinaa riitä määräänsä useammalle, mutta signaali on huolestuttava. Lopettaneissa on asiallisia pitkän linjan osaajia, joiden kaiken järjen mukaan sentään pitäisi pystyä pyörittämään tallitoimintaa järjellisesti.

Ikävää asiassa on, etteivät lopettaneet valmentajat todellakaan ole tilanteessaan yksin. Ravivalmentajan työ on Suomessa huippuraskasta, ja todella moni ammattilainen kitkutteleekin toimeentulonsa ja jaksamisensa rajoilla. Tiedän joidenkin jatkavan vain sen takia, ettei oikeastaan pysty lopettamaan: kun juoksee täysiä, pysyy paikallaan, vaikka toiminta ei kunnolla kannattaisikaan.

Pelkkä osaaminen ei riitä. Osaavakaan valmentaja ei tee valmennettavistaan parempia kuin ne ovat. Jos valmennettavat eivät ole hyviä – siis jos hevoset ovat huonoja – niillä on käytännössä mahdotonta menestyä niin paljon, että kukaan huomaisi hyvää työtä. Osaava valmentaja voi saavuttaa vaikka viitossijoja hevosilla, joiden ”kuuluisi” olla kahdeksansia, mutta sellaista menestystä aniharva kuitenkaan huomaa.

Kaikkein pahin tilanne on, jos tallissa ei ole lainkaan kilpahevosia – kun on poissa silmistä, on äkkiä myös poissa mielestä. Tällaisissa tilanteissa syntyy helposti itseään ruokkiva, negatiivinen kierre.

Nuorten ohjastajien esiinmarssi on ollut viime vuosien ilahduttavimpia ilmiöitä suomalaisessa raviurheilussa. Tästä on myös otettu – ihan aiheesta – imagohyöty irti, mutta samalla ilmaan jää kysymys: mistä tulevat nuoret valmentajat – ja millaisia toimia heidän hyväkseen on tehty? Nuoria kuskeja kyllä pönkitetään eri tavoin, mutta missään ei kuitenkaan järjestetä edes nuorten valmentajien lähtöjä, nuorten valmentajien liigoista tai muusta vetoavusta puhumattakaan.

Valmentajien toimintaedellytyksistä pitäisi kantaa nykyistä enemmän huolta. Jokainen on tietysti vastuussa omasta yritystoiminnastaan, mutta raviurheilun rakenteissakin on tahoja, joita ravivalmentajien hyvinvoinnin ainakin pitäisi kiinnostaa. Keskusjärjestö Suomen Hippos, Suomen Ravivalmentajat sekä raviradat ovat kumppaneita, joiden pitäisi olla luomassa toiminnan edellytyksiä. Ravivalmentajien yhdistys saa Hippoksen sakkorahastosta toimintatukea noin 25000 euroa vuodessa, mutta siihen keskusjärjestön kiinnostus ja panostus jääkin.

Ammattivalmentajana aloittamisen kynnys on korkea, sillä valmentajaksi ryhtyminen vaatii merkittäviä taloudellisia satsauksia. Se, että saisi kunnollisen mahdollisuuden menestymiseen ja jonkinlaiseen läpimurtoon, taas vaatii auttamatta myös tuuria. Valmentaja on juuri niin hyvä kuin hänen tuloksensa ovat, ja kuten todettua, yksikään valmentaja ei tee hevosesta parempaa kuin se on.

Monella viime vuosina aloittaneella uudella valmentajalla on takanaan toimintaan lujasti satsaava varakas perhe. On hienoa, että raviurheiluun halutaan satsata, mutta tilanne ei ole hyvä, jos ravivalmentajaksi alkaakseen täytyy olla poikkeuksellisen varakas tai ammattivalmentajan lapsi. Jos rakenteet tukisivat uusia valmentajia paremmin, pelkällä osaamisella voisi päästä nykyistä paremmin alkuun.

Ainakin ratojen olisi helppo tarjota alueensa valmentajille näkyvyyttä ja tuoda heitä esiin omissa tapahtumissaan. Forssassa on perustettu nuorten raviurheilijoiden Trotting Dream Team, jossa nostetta saamassa on neljä 1990-luvulla syntynyttä raviurheilijaa – heistä kolme muuten on ravivalmentajaperheistä.

Ruotsissa raviradat suorastaan kamppailevat valmentajista. Radat auttavat alueensa valmentajia monissa asioissa lähtien tilojen löytämisestä ja asiakkaiden hankkimisesta. Tietysti resurssit ovat Ruotsissa eri sfääreissä kuin Suomessa, mutta aivan varmasti radat pystyisivät Suomessakin auttamaan valmentajiaan monessa asiassa nollakuluillakin.

Kaikkeen ei aina tarvita rahaa. Raviradan toiminnanjohtaja voi joskus vaikka soittaa valmentajalle kysyäkseen, mitä tälle kuuluu. Huolenpidolla ei paranneta kenenkään kannattavuutta, mutta mielialaan sillä voidaan vaikuttaa.

Kannattaa ainakin kokeilla.

Jaa artikkeli:

Blogi Suomi

3 kommenttia aiheesta “Jaksamisen ja kannattavuuden rajoilla

  1. Oliskohan yksinkertaisesti vain kysymys siitä, että ravihevosen omistaminen ja ammattivalmentajalla pitäminen on liian kallis harrastus?
    Palkintotason jälkeenjääneisyys ja samanaikainen kustannustason voimakas nousu on yhtälö joka ei toimi.
    Ja, kun ei ole riittävästi asiakkaita, ei myöskään yritystoiminta kannata.
    Se on realismia.
    Realismi ei ole pessimismiä eikä likinäköisyyttä, se on tosiasioiden huomioon ottamista.
    Oikeanlainen realismi on myös sitä, että osaa rakentaa tulevaisuuden kestävälle pohjalle eikä utopioiden varaan, kuten raviurheilussa on nyt käynyt.
    On tuudittauduttu siihen uskoon, että on ja riittää hevosia ja hyväuskoisia, maksukykyisiä ja maksuhaluisia hevosenomistajia, mutta aina jossain vaiheessa pakkaa pää tuleemaan vetävän käteen.
    Kuten tässä on jo yli kymmene vuotta kirjoiteltukin, niin tämä lyhytnäköinen toiminta, omistajien ja harrastajien kampittaminen, ennen pitkää kapsahtaa omaan nilkkaan.

  2. Valitettavasti ratojen toimareissa on niitä patsastelijoita (ei kaikki) jotka ovat saaneet tuhottua yhteisöllisyyden ja yhteenhiileen puhaltamisen alueiltaan. Vaikea ajatella näiden välittävän valmentajista.

  3. Grrrr kommentti edustaa jotain käsittämätöntä suomalaista herravihaa. Juuri noilla asenteilla ei rakenneta mitään. Ei raviurheilu ole mitään talkootoimintaa, vaan liiketoimintaa, jossa on mukana huippu-urheilijoita. Nuorisoseurojen aika meni jo.

    Mitä Villen juttuun tulee, niin aika vaikea vetää rajaa missä menee hyvän treenarin, huonon treenarin ja niiden kaluston kehittymisen välillä. Vaikka olisi huippuhevonen, voi huono treenari tuhota sen hetkessä.
    Oikeassa Ville on arvostuksen vääristymästä. Millähän nämä junnukuskit ajavat tulevaisuudessa, kun kaikki vaan haluavat ajaa. Kuka treenaa ?

    Ajaminen on raviurheilun helpoin lenkki. Media ja keskusjärjestö haluaa nostaa kuskeja. Kannattaa kysyä, kuka kasvattaa ja valmentaa uudet ravurit ?
    Kuka maksaa niiden treenin ?

    Nykyiset varakkaat omistajat alkavat olemaan ehtoossa ja uusia vauraita ei lajin pariin ole liikaa tullut. Kuskeja kyllä riittää.

Jätä kommentti