Painajainen kaviotiellä

25.2.2017 - 11:33 | Riku Niittynen Blogi Suomi

Raviurheilu on suurten tunteiden laji: joskus ollaan huipulla, joskus käy "kylmät". Kuva: Anu Leppänen

Mikä eteen, kun kaviouralla tapahtuu kaikkein pahin painajainen?

Olen kokenut sen, mitä en toivo kenellekään: osaomistamani osaksi kasvattamani Tarantinon kuoleman kaviouralle 75-lähdössä. Sille joka ei tunne kyseistä hevosta tai muista sitä: Tarantino meni 12,0 täyden matkan Suur-Hollola-ajon finaalissa. Merkittävä kilpahevonen siis, mutta erityisen arvokas tunteen tasolla. Näin sen ensimmäisen kerran Laukon kartanon laitumella muutaman viikon ikäisenä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Tarantino, 6, kuoli kaikella todennäköisyydellä sydämen rytmihäiriöihin, vaikka yksi tapauksen raskaista piirteistä oli, ettei ruuminavauksessa hevosesta löytynyt mitään vikaa. Se oli tutkimuksen mukaan täysin terve.

Meitä oli kimpassa seitsemän, ja kaikki olivat voimakkaasti sitoutuneita joukkueeseen: yksi hienoimmista kokemuksistani hevosenomistajana, loppua lukuunottamatta. Kun kävi niin kuin kävi, yksi jos toinenkin oireili eri tavoin. Täytyyhän ihmisen jollain tavalla tuollaiseen reagoida!

Hevosta ei oltu vakuutettu, mutta se tuntui täysin toisarvoiselta tiedolta. Oli siis jollain tavalla maksimaalisen syvä kuoppa hevosmaailmassa kiivettäväksi ylös: hevonen, josta pidimme todella paljon ja hevonen, jolla uskoimme voittavamme seuraavan Suur-Hollolan, oli silmänräpäyksessä poissa.

Kenellekään osallisista ei tullut silti mieleenkään syyttää ketään mistään, vaikka oli tosikurjaa. Urheilussa tapahtuu asioita, se on vain hyväksyttävä. Jos et tykkää kuumasta, älä mene saunaan! Ystävien myötätunto ja osallisten vahva yhteishenki lämmitti kylmässä. Ja yksi hyvä konsti oli käydä katsomassa eläviä hevosia, se piristää aina! Ei tarvittu mediaa, ei somea, ei poliisia eikä muita viranomaisia.

Jaa artikkeli:

Blogi Suomi

Jätä kommentti