Suomalainen derbyihme

22.8.2019 - 11:55 | Riku Niittynen Blogi

Tässäkö on Suomen paras hevonen tällä hetkellä: Graceful Swamp? Ainakin se oli hirmuinen Derbyn karsinnassaan, ja finaali kuun vaihteessa kertoo lisää. Blogissa pohditaan koko suomalaisen ravurijalostuksen tilaa. Arkistokuva: Terhi Piispa-Helisten

Derby kertoo totuuden. Siinä nähdään, missä oikeasti mennään raviurheilun tulevaisuuden sekä suomalaisen hevoskasvatuksen kanssa.

Pian on taas joulutarinoiden aika, mutta ravi-ihmisille syntyy sitä ennen aina syksyisin derbytarinoita. Nyt on Derbyn ja ihmeiden aika. Ruotsissa ja Suomessa ajettiin derbykarsinnat keskiviikkoiltana. Derbyfinaalien suuria seteleitä sekä ennen kaikkea ikuista kunniaa jaetaan kuun vaihteessa.

Kriteriumin karsinnat ovat aina myös hyvin kiinnostavat. Ne kertovat lupauksista, lajin tulevaisuudesta. Jos joukosta ei löydy riittävästi kapasiteettia, voi aina toivoa, että parhaat ovat vielä piilossa ja nousevat esiin Derbyyn mennessä. Nelivuotiskauden iso kisa on lopullinen tuomio: ellei siihen mennessä nouse tasoa, tuskin sen jälkeenkään.

Analyysin herkullisuutta lisää se, että Ruotsissa ajetaan Derbyt jokseenkin samaan aikaan. Voidaan suorittaa vertailuja. Monena vuonna on voitu todeta, että ruotsalaiset menevät sekuntikaupalla edellä, eikä ihme! Heillä on käsissään verrattomasti parempaa materiaalia: parempia siitosoreja, paljon parempia siitostammoja, parempia kilparatoja, hienompia valmennuskeskuksia ja ennen kaikkea huomattavan paljon laajempi lämminveriravureiden kanta.

Joinain vuosina on voitu kaikesta huolimatta todeta, että Suomessa on melkeinpä parempi kärki derbyikäluokassa. Kaikki tämä sisältyy kausivaihtelun mahdollisuuksiin. Joskin on melkoinen ihme, jos Suomessa tosiaan on edes paremmat viisi tai vaikkapa kolme kovinta hevosta jossain ikäluokassa. Sellaista ei nykyisillä pelimerkeillä ole nähtävissä tulevaisuudessa kovinkaan pian.

Suomen Derbyn karsinnoissa oltiin silti ihmeen korkealla tasolla tänä vuonna, vaikka suosikit jopa hieman pettivät Suomessa. Ruotsissa mentiin karsintojen voittoajoissa noin sekunnin verran kovempaa kilometriajassa 2600 metrillä. Osin tämä saattaa selittyä rataolosuhteilla, sillä Jägersron kavioura lienee Vermoa nopeampi. Pääosin se selittyy kuitenkin hevosten tasoerolla.

Joka tapauksessa Suomessa ollaan taas yllättävän lähellä Ruotsia. On pakko todeta, että suomalaiset valmentajat pääsevät hevosillaan niiden luokkaan nähden kovaa. Se on hevosmateriaaliin nähden ihme. Suomalainen valmennustaito onkin soraäänistä huolimatta, itsekin olen sitä joskus epäillyt, korkealla tasolla. Ottihan suomalainen verenperintö lisäksi valmentajan paikalla Ruotsissakin kolme finaalipaikkaa Derbystä ja kaksi Tammaderbystä. Joukossa nähtiin lisäksi myös suomalaisia ohjastajia.

Ennen kaikkea suomalainen hevos(henkilö?)taito tulee esiin maailman huippuravureiden hoitajissa. Viimeisten vuosikymmenten maailman parhaiden hevosten hoitaja on käsittämättömällä prosentilla ollut suomalainen nainen. Kuka tahansa kansainvälinen huippuvalmentaja ottaisi tämän tilaston pohjalta nykyään suomalaisen naisen ylivomaisesti mieluiten parhaiden hevostensa hoitajaksi. Tämä on lajin sisäpiirissä yleisesti tunnettu fakta, me suomalaiset olemme vain unohtaneet brändätä asian. Osaamisen kysyntä on huikea!

Miksi lajilla ei sitten mene paremmin Suomessa? Siitä voisi varmaan kirjoittaa tiiliskiven paksuisen luettelon, mutta pysytään nyt näissä derbyaiheissa. Derbyraveissa kiinnittää huomion, että tammat juoksevat Suomessa oriiden joukossa. Kaksi voittikin karsintansa, kaikkiaan kolme pääsi finaaliin. Ruotsissa tammat juoksevat Tammaderbyssä. Toki Suomessakin on Tammaderby (ja Tammakriteriumkin), mutta profiili on kaikissa tapauksissa aivan eri. Puhumattakaan Ruotsin StoChampionateista ja muusta kilpailukalenterista. Naapurissa tammoille on tarjolla isoa rahaa läpi koko kauden.

Kuten todettua, Ruotsin hevosmateriaali on jo ennestään eri planeetalta, ja vielä tässäkin annetaan tasoitusta! Jos Suomen tammalähtöjen profiili olisi samalla tasolla, kuin naapurissa, niiden omistajat olisivat ehkä hyvän tilin jälkeen valmiimpia siirtämään kovat tammansa (aikaisemmin) siitokseen. Heillä olisi enemmän (palkinto)rahaa sijoittaa huippuluokan siitosoriihin – samoin enemmän kasvattajapalkintoja saaneilla kasvattajilla. Nykyisellä kilpailutuspolitiikalla annetaan joka vuosi lisää siimaa jo horisontissa karkuun pötkiville kovemmille ravimaille.

Ongelma on hieman sama, kuin suomenhevosjalostuksessa verrattuna naapurimaihin. Kun Norjassa ja Ruotsissa on ideaa siirtää kylmäverinen juoksijatamma ajoissa siitokseen, jotta saadaan lisää juoksijoita, Suomessa koitetaan saada tammoja kuningatarkilpaan vielä 15-vuotiainakin. Parhaiden yksilöiden tapauksessa Norjassa jalostus on mennyt eteenpäin kolme sukupolvea, kun se Suomessa on mennyt yhden. En väitä, että Kunkuusravit pitäisi lopettaa, mutta asiaa pitäisi miettiä enemmän. Voiko asioita muuttaa, vai ovatko ne kiveen hakattuja?

Eksyin aiheesta. Vaikka Suomessa on siis osaajia hevosten tekijöinä, raviurheilu jos joku on VÄLINEURHEILUA. Tuo sana kalskahtaa pahalta, koska siinä hevonen on väline, mutta en keksi parempaa. Jokainen joka oikeasti rakastaa raveja, rakastaa hevosia inhimillisiä olentoina, ei välineinä. Mutta tosi on, että ilman hyvää hevosta ei ole hyvää hevosihmistä. Ilman hyvää hevoskasvatusta ei ole hyvää raviurheilua.

Kun kerran keskustelin kimppakaverini Knud Mönsterin, tanskalaisen ravivalmentajan, kanssa uuden ”hyvän” hevosen ostosta, hän sanoi minulle viisaat sanat: ”Ei meidän kannata yrittää ostaa meille hyviä hevosia, meidän pitää tehdä ne itse.” Mönster tietää, sillä Tanskassa, tuossa aikanaan uljaassa ravimaassa, hevoskasvatus ja sitä myötä raviurheilu, ovat polvillaan. Minne menet Suomen raviurheilu?

 

Jaa artikkeli:

Blogi

Jätä kommentti