Vierasblogi: Kaiken se kärsii ja kaiken se kestää – vai kestääkö?

20.10.2019 - 16:59 | Ravinetti Blogi Suomi

Vierasblogissa Elina Hirvonen pohtii työssä jaksamista. Raviurheilulla voi olla lähivuosina ongelmia saada työntekijöitä niin tallille kuin toimistoonkin. Kuva: Terhi Piispa-Helisten

Viime kuukausien rekrytointi-ilmoitukset tulivat mieleeni, kun puhuin viikolla yhden kollegan kanssa, joka pohti paineita joita kohtaa omassa työssään. Monet kovaa henkistä ja fyysistä rasitusta vaativista työpaikoista ja aloista ovat nykyään kohdanneet haasteita uusien tai pitkäaikaisten työntekjöiden saamisessa. Itse tunnistan henkiset paineet omassa työssäni, mutta onneksi toistaiseksi ne eivät ole vaikuttaneet omaan hyvinvointiin siinä määrin että niistä olisi tullut uuvuttavia.

Hevosalan ihmisiä pidetään todella intohimoisina, mikä näkyy vahvoina mielipiteinä sekä avarasydämisenä tekemisenä oman asian parissa. Työurien pituudet ovat tulleet yrityselämässä entistä lyhyemmiksi, eikä enää ”vanhojen hyvien aikojen” eläkevirkoja tai niiden ei tekijöitä ole työelämän jatkuvan muutoksen vuoksi olemassa. Ihmisten odotukset omien vaikutusmahdollisuuksien osalta juuri työelämään ovat ottaneet harppauksia, joissa työnantajat yrittävät pysyä perässä. Työntekijöiden löytäminen, motivointi ja sitouttaminen eivät ole hevosalallakaan enää mitään itsestäänselvyyksiä.

 

Vaikka tähän astisen työelämäni olenkin viettänyt raviurheilun parissa radalla ja keskusjärjestössä, koko hevosala kiinnostaa. Huolestuneena olen ainakin itse kuunnellut ravivalmentajien kummastelua alan avointen työpaikkojen hakijoiden määrän vähyydestä tai jopa hakijoiden puuttumisesta. Alan palkkaus niin käytännön kuin toimistohommienkin puolella selittää osan alan kiinnostuksesta, mutta suuri intohimo hevosta kohtaan antaa paljon anteeksi.

Ehkä pitäisi myös aika laput silmillä liikkua, jos haluaisi välttyä epäilevältä ajatukselta alan tulevaisuuden työntekijöiden suhteen.

Ehkä pitäisi myös aika laput silmillä liikkua, jos haluaisi välttyä epäilevältä ajatukselta alan tulevaisuuden työntekijöiden suhteen. Kuluneen syksyn aikana on jo nähty muutamian keskeisten roolien henkilöiden keskusjärjestöstä hakeutuneen muille aloille tai muihin tehtäviin. Sen lisäksi, että työntekijöitä on lähtenyt keskusjärjestöstä, on vaihtuvuutta myös raviratojen ja liittojen henkilökunnissa.

Työntekijöiden hakeutuminen muihin työtehtäviin on varmasti osittain nykymaailman trendi, onhan nykyään mahdollisuuksia uudelleen koulututtautua vaikka useampaankin kertaan. Osittain väitän, ja uskonkin, että jotain on tehty väärin jos kerta toisensa jälkeen ”menetämme” ihmisiä, jotka suhtautuvat lajiin kuin avioliittoon, tekevät kaikkensa ja mikä parasta ovat myös aikamoisia tietopankkeja lajiosaamisessa.

 

Onko tähän kaikeen turbulenssiin oikeasti varaa ja mistä tämä voi kertoa? Pilvenmäen raviradan toiminnanjohtajana olen ainakin ratamestarityötehtävien osalta ollut mukana jo useammassa rekrytoinnissa sekä päättämässä ratamestarin työsuhdetta. Olen ollut onnekas, että nämä on tehty aina hyvässä yhteishengessä, mutta kaikkien kohdalla on näkynyt vahva halu tehdä asioita, mutta kun maailma vaan meinaa kaatua päälle eikä valmista saa vaikka kuinka haluaisi.

Työtä on alalla monessa virassa enemmän kuin yhden ihmisen tehtäväksi ja samalla täällä rahakirstun päällä istuessa on todettava, että emme pysty maksamaan siitä kaikesta työstä niin että se olisi riittävästi työmäärään ja haluttuun laatuun nähden.

Uuden työntekijän rekrytointi on aina mahdollisuus, mutta mielestäni meidän lajissa, jossa moni asia opitaan kädestä pitäen, virheiden tai puskaradion kautta ei se ole mikään helpoin tie meille. Kun uutta rekrytointia tehdään pitäisi pystyä muodostamaan kuva siitä mitä halutaan ja kuka perehdyttää henkilön niin, että hän pystyy työnsä tekemään.

 

Omaa virkaani voisi mielestäni verrata aikalailla avioliittoon, kaiken se kärsii ja kaiken se kestää periaatteella täytyy mennä ja on mentykin. Ratkaisevassa roolissa oman työssä jaksamisen kanssa on oman riittämättömyyden tunnistaminen sekä tunnustaminen, mutta myös ilmapiiri työpaikalla. Kun itse työskentelee hallituksen alaisuudessa, on ensiarvoisen tärkeää työssä jaksamisen kannalta, että kokee olevansa luotettu tehtävässään. Omat rajansa täytyy pystyä tunnustamaan ja kertomaan, mutta ainakin omalta kohdaltaan parhaana oppina on oman riittämättömyyden tunnustaminen. Kun yrittää parhaansa ei enempää voi itseltään vaatia ja toivottavasti sen ymmärtävät niin talleilla kuin ratojenkin puolella työntekijöiden esimiehenä toimivat tahot.

Yritetään muistaa välillä, että kyse on kuitenkin vain lajista eikä elämän ja kuoleman kysymyksistä, ne eletään siinä toisessa elämässä.

Laji on varsin upea ja on ollut parhainta olla mukana tässä lajissa niin kehittämässä kuin tekemässä asioita valtakunnallisen ja paikallisen raviurheilun eteen. Muistetaan kuitenkin pitää huolta ihmisistä lajin sisällä ja yritetään muistaa välillä, että kyse on kuitenkin vain lajista eikä elämän ja kuoleman kysymyksistä, ne eletään siinä toisessa elämässä.

Kirjoittaja Elina Hirvonen on Forssan Seudun Hippos ry:n toiminnanjohtaja. Kuva: Anu Leppänen
Jaa artikkeli:

Blogi Suomi

Jätä kommentti