Vierasblogi: Vähän isomman ”ponimiehen” tarina

11.8.2019 - 9:26 | veras Blogi

Tämän vuoden ponikuninkaallisten suojelija Juha "Putte" Puhtimäki kertaa omia nuoruuden kokemuksiaan hevosista. Mahtui sinne joukkoon yksi ponikin. Kuva: Anu Leppänen

Minulta kysytään nykyään usein siitä, että miten/koska olen innostunut raveista. Moni on luullut, että olen harrastanut raveja vasta noin 10 vuotta, mutta oikea vastaus löytyy paljon kauempaa.

Meikäläisen maanpäällinen tarina on lähtenyt liikkeelle juhannuksena 1985 Seinäjoen keskussairaalasta. Ensimmäiset ravit on tullut käytyä kuuleman mukaan jo muutaman viikon ikäisenä. Isä on ollut aina innokas pelaamaan raveja ja siinä sivussa myös äiti on ajautunut välillä raveihin. Varsinkin isoimmat tapahtumat ovat hänellekin tullut tutuksi.

Ja kun mennään isovanhempiin, niin molemmilta puolilta on olemassa pieni ”sukurasite”. Isän puolelta löytyy enemmän historiaa myös ravihevosista. Luonnollisesti, kun Kauhavalta suvun juuret löytyvät.

Äidin suvun puolelta löytyy meikäläisen ensimmäinen kontakti hevoseen. Jo pienenä lempitekeminen äidin vanhemmilla oli istua vaarin kanssa hänen työhevosen kyydissä, kun hän teki askareitaan kotona. Ikävä kyllä vaarin elämä päättyi meikäläisen ollessa vasta alle kouluikäinen. Samalla itseltä katosi se suora hevoskontakti.

Katsomossa muistan isän kanssa istuneeni koko lapsuuden. Veri veti kovasti pelipuolelle, mutta pikkuhiljaa myös kiinnostus hevoseen alkoi heräillä.

Naapurista löytyi toiselta puolelta muutama ravihevonen, jopa vähän pärjäävä. Ja toiselta puolelta pieni ”kotieläintarha”, missä asusteli outo pikkuhevonen, joka tunnetaan myös ponina. Tuo pieni hevonen tuntuikin itselle sopivammalta kaverilta.

Ensimmäinen lähestyminen kuitenkin teki selväksi sen, että Juha-pojan kroppa ei ollutkaan enää yhteistyöhaluinen hevosten läheisyydessä. Jatkuva aivastelu, nenän vuotaminen sekä silmien punoitus ja kutina varmistivat sen, että tuo alkava orastava kiinnostus tapettiin alkuunsa,

Pelaaminen ja ravien kiertäminen kuitenkin jatkui aina teini-ikään asti, milloin sitten alkoi enemmän kiinnostaa ne normaalit teinipojan mielenkiinnon kohteet. Joitain raveja tuli edelleen käytyä katsomassa, mutta isompi seuraaminen jäi noin kymmeneksi vuodeksi.

Olenkin joskus kuvannut seuraavaa vaihetta ”uudelleen heräämiseksi”. Muistan syksyisen päivän istuen kotona kauden jälkeen ja miettien, että mitähän sitä taas talven aikana tekisi. Muutakin kuin treenejä ja kurvailisi pirssiä. Jokin sai soittamaan isälle, sillä tiesin hänen seuraavan edelleen raveja aktiivisesti.

”Tilaatko miekäläisellekkin 7 oikein- lehden, kun tiedät, mistä se nykyään tehdään?”.

Isä vielä varmisti kuulemansa ja lupasi hoitaa asian.

Eipä mennyt aikaakaan, kun kaverit houkutteli meikäläisen ensimmäiseen kimppahevoseen. Ruotsista tuotu 2-vuotias Home Alone:lainen tamma ei kuitenkaan päässyt meiltä edes radalle asti. Tästähän ei lannistuttu, vaan alettiin etsimään uutta varsaa, joka löytyi monien vaiheiden jälkeen Niemisen Markun tallista.

Jo muutaman startin juossut Diesen Don:lainen ruunan veijari York Kemp ostettiin ja jo samana talvena päästiin juhlimaan voittoa jopa Solvallassa asti. Tuon reissun väliin jättäminen harmittaa vieläkin!

Mutta keväällä tulikin lunta tupaan kunnolla. Hankoside oli reagoinut ja edessä oli muutaman kuukauden tauko. Samalla meni ohi kaikki ikäluokkakilpailut. Sitä en kunnolla toki silloin vielä ymmärtänyt.

Enemmän meikäläistä oli alkanut kiinnostaa ruuna itsessään ja mitä sen kanssa kotona tehdään. Mieleen tulikin pikkuhiljaa ajatus uskaltautua kysymään Markulta, että voisinkohan tulla joskus tallille katsomaan ja tekemään tallihommia. Lopulta uskallus voitti ja Make toivotti heti tervetulleeksi.

Tästä alkaakin meikäläisen nykyinen matka, missä hevonen on vienyt miehen sydämen.

Joskus olen miettinyt itsekseni, että miten oma elämä olisi mennyt ilman tuota kirottua allergiaa. Mutta toisaalta olen lopettanut ajatuksen aika nopeasti kesken.

Elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa, pesäpallon ammattilaisena harrastaen intohimoisesti siinä sivussa raveja. Ja tuo palo molempia lajeja kohtaan ei tunnu laantuvan. Joukkueessa ja kentällä kuulen itseäni kutsuttavan välillä ”heppapojaksi”, ”hevoshulluksi” tai ”hevosmieheksi” mikä on toki itselle vielä kaukaa haettu kehu. Mutta otan nuo kaikki ylpeänä vastaan. Varsinkin kun tiedän, että saan harrastaa sitä mitä haluan ja rakastan.

Tunnen itseni välillä tallilla oikeastaan siksi pieneksi ”ponipojaksi”, kun tumpeloin asioissa, koska en vain yksinkertaisesti osaa jotain helppojakaan asiaa. Mutta pirkales, sitten ne opetellaan. Jos jotain pesäpallo on opettanut, niin jos jotain ei osata, niin se opetellaan. Jotain siis sieltä tulee myös itselle raviurheilun puolelle, kun yleensä vertaus kyselyissä menee toisinpäin.

Tämä ponipoika pääsi kuluneena viikonloppuna jopa ensimmäistä kertaa ajamaan ponilla kilpaa, kun Joensuussa ajettiin Ponikuninkuusravit. Itse nyt enemmän raveja kiertäneenä, on ollut mahtava nähdä meidän nuorissa oleva into poneja ja hevosia kohtaan. Ja pakko tunnustaa, suurin osa noista nuorista on taitavampia kuin minä.

Mutta yhdessä asiassa erityisesti näen heissä, minkä tunnistan myös itselläni olevan. Hirvittävä halu oppia sekä iso kunnioitus sitä omaa karvakaveria kohtaan. Siinä vaan on sitä jotain…

 

Kirjoittaja Juha Puhtimäki on Pesiskimpan vetäjä, harrastajavalmentaja ja työkseen Joensuun Mailan lukkari. Hän toimii tämän vuoden ponikuninkaallisten suojelijana.
Jaa artikkeli:

Blogi

Jätä kommentti