Kössin Kunkkarit: Monta mutkaa matkalla Kuninkuusajoihin

7.7.2017 - 9:48 | Kyösti Saranpää Artikkelit Suomi

Akaasia on Kyösti Saranpään suosikki kuningatarkilpailussa, onhan se voimakkaasti Saranpään sukua. Kuva: Anu Leppänen

Kuninkuusraveilla on oma erityinen lokeronsa meikäläisen päänsisäisellä kiintolevyllä. Muisti alkaa karttua jo ajalta ennen yhtäkään ravireissua tai edes yhdenkään kuninkaan henkilökohtaista tapaamista. Omasta varhaisesta syntymävuodesta on se etu, että muistaa jo aika monet kunkkarit.

Ensimmäiset muistikuvat Kuninkuusajoista – niin niitä silloin nimitettiin – ovat peräisin jostakin 1950-luvun alkupuolelta. Eri-Vili oli hankkinut seppeleensä jo vuosina 1947-48, eikä siitä tietenkään voinut pikkupojalla olla mitään omakohtaista muistijälkeä. Mutta ori oli sitten vähän myöhemmin parinakin keväänä siitostöissä syntymäkylässäni Ilmajoen Koskenkorvalla ja kun naapurin isännille sitten aikanaan syntyi eri-vililäisiä, ei pikkuvanha ja aseveljien juttuja herkällä korvalla kuunnellut pojannaskalikaan voinut välttyä niiden kehumisilta.

Meillä kotonakin arvostettiin toki hyviä hevosia, mutta raviurheilua harrastettiin vasta aidan toisella puolella. Kun sitten joskus aikuisella iällä kysyin isältäni, että kas kun hän ei vienyt tammaansa Eri-Vilille, niin vastaukseksi sain, että oli niin paljon sitä velkaa uudesta talosta, kaikki raha oli tiukalla ja sitä paitsi hevoset tarvittiin töissä.

Tämä vastaus oli silloin tyhjentävä, mutta kyllä Eri-Vilillä oli ollut jo roolinsa omassa pojanmaailmassani. Pidettiin nimittäin kloppien kesken kilpa-ajoja sadan metrin kujanpätkällä, pihasta maantien varteen. Parin talon maitokärryt saivat olla kilpakärryinä, kuskin virkaa toimitti ja menoa sopivasti tasapainotti hiekkasäkki – pelipiireissähän sellaisen kuulee yhä monissa tapauksissa toimivan ohjastajana. Osanottajia kujakisoissa oli reilusti puolenkymmentä, mutta muista hevosista tulee nyt mieleeni vain Paanari, Saura ja Tornado.

Eri-Vili ei niissä karkeloissa pärjännyt ja voitte vain arvuutella, kuka sen nimisenä yritti juosta. Mutta mitäs kun monta ikäluokkaa nuorempi oli ja kenkäkin lähti ja…

Joitakin vuosia edellisen jälkeen tuli vakiintuneeksi tavaksi kuunnella radiosta Kuninkuusajojen selostuksia. Asialla oli Juhani Haapanen, jonka äänimaailmaan ei tarvinnut paljon tuhlata omaa mielikuvitustaan, kun saattoi hyvinkin tunnistaa tähtihevoset, joita sitten – taas joitakin vuosia  myöhemmin – näki elävinä Seinäjoen paanalla: Aro-Lohko, Aro-Veto, Eri-Hovi, Ero-Lohko, Ihme-Toti, M.T. Sutka, Reippaan Liisa, Sato-Satu – ja aivan erityisesti Purje!

Purjeesta tulikin sitten kestosuosikkini, jonka puolesta toivoin ja pelkäsin vuonna 1961 Vaasan Kuninkuusajoissa – niistä enemmän myöhemmin. Purjeen sain nähdä aivan ”kädestä” keväällä 1962, kun se oli siitostöissä vanhan orimiehen Iivari Kivimäen luona Seinäjoella. Sinne meitä pyöräili muutaman pojan osasto keväällä 1962 ja niin kuin paremmillekin hevosmiehille, ori esiteltiin meille koko komeudessaan. Eikä ihan suotta, sillä siitä syntyi seuraavana keväänä varsa niin meille kuin naapurillekin.

Tuli saman kesän elokuu ja Jyväskylän Kuninkuusajot. Meitä oli huushollissa kolme poikaa, jo aikuisen miehen kirjoissa ollut Yrjö, jonka se Purjeella astutettu tamma Lorna oli, kaksi vuotta minua vanhempi Kari ja sitten minä. Rohkenin epäillä jo silloin ns. painotettua arvontaa, mutta niin tai näin – arpa osui kohdalle ja tehtäväkseni lankesi jäädä huolehtimaan hevosista, kun vanhemmat veljet matkustivat Jyväskylään. Sinne olisi ollut niin hyvät mahdollisuudet meikäläiselläkin, kun yhdessä talossa oli työmies nimeltä ”Evi”, joka ilman auktorisointiakin osasi järjestää kuorma-autokyytejä milloin juhannusvalvojaisiin, maatalousnäyttelyihin tai pesäpallo-otteluihin. Oman maakunnan ulkopuolellekin, ja nyt siis Keski-Suomeen.

Samaan aikaan kun suosikkini 17-vuotias Purje koitti kerätä kunniansa rippeitä Jyväskylän kurassa, minä valjastin kotona Lornan köykäisten kärryjen eteen ja kuin uhmalla teimme tavallista pitemmän treenilenkin raskaassa sateessa. Tuolloin en vielä tiennyt ajavani kantavalla tammalla, mutta todeksi toive tuli seuraavana keväänä, kun orivarsa syntyi. Siitä varttui 150-senttinen tähtijuoksija ja kantakirjaori Puritaani. Poikansa Purtsi ja vuorollaan tämän tyttäret Hantta ja Manttaali olivat sitten vuosia ilonamme Koivurannan Koetilalla Vihdissä.

Mutta Lorna oli hevonen, jonka kanssa sekä aloitin että lopetin aktiivisena kilpa-ajajana. Yhteinen uramme jäi lyhyeksi, mutta kyllä sen aikana kerkesin jo hyvin kuvitella, millaista olisi ajaa seppelöidyllä tammalla kunniakierrosta monituhatpäisen yleisön edessä.

Ex-Factor –käsitettä ei tunnettu vielä 1960-luvulla. Joka tapauksessa 1956 syntynyt Lorna esiintyy viime vuoden hopeatamman viiden polven sukutaulussa kahdesti – kohdissa eeiie ja kohdassa eeeeee. Siksi liputan Vermossa puolueellisesti Akaasian puolesta.

Kyösti Saranpää

Kirjoittaja on handikaappari emeritus, jonka kotipesä Kuninkuusraveissa on perinteisesti 2160 metrin lähtöpaalulla.

Kuva: Juhani Länsiluoto

 

Jaa artikkeli:

Artikkelit Suomi