Kyllä kevään korvalla kelpaa

7.3.2017 - 15:52 | Harri Pirinen Artikkelit Suomi

Pekka Vehviläinen ajoi uransa 1000. voiton viime lauantaina Leppävirran jääraveissa. Kuva: Anu Leppänen

HANKASALMI. Hevosalan monitoimimies Pekka Vehviläinen sai kevään alkajaisiksi täyteen 1000 voittoa raviohjastajana. Elämäänsä kaikin puolin tyytyväisellä miehellä on raveihin liittyen vielä yksi hiljainen toive.

Kevään korva.

Valtakunnan ylintä johtoa myöten on tehty tiettäväksi, että se aika vuodesta on nyt käsillä. Sen huomaa Vehviläisen ravitallilla Hankasalmen Ruokoselällä. Aurinko paistaa vielä neljän jälkeen iltapäivällä niin kirkkaasti, että lumen peittämän pihamaan kimmellys pakottaa vetämään aurinkolasit silmille. Valo tulee matalalta, ja ihmisten ja hevosten varjot peittävät pitkän pätkän tallin pihasta lähtevää hiitisuoraa. Silti lämpö saa pisarat putoilemaan tallirakennuksen räystäiltä ja lumen valumaan hitaasti harjakaton reunalle ja edelleen maahan.

Lupaus talven selän katkeamisesta saa hymyn ihmisten huulille. Pihatossa kolme suikunrallilaista 2-vuotiaaksi kääntynyttä oripoikaa telmii kuin – no, juuri niin – orivarsat kevätlaitumella.

”Nuo ne jaksavat touhuta”, tallin isäntä Pekka Vehviläinen sanoo hymyssä suin.

Syitä Vehviläisen, 55, hymyyn on monia. Vain yksi syistä, merkittävä toki, on se, että virallisen kevään ensimmäisenä lauantaina Vehviläinen saavutti ohjastajana tuhannen voiton rajapyykin. Vehviläisen, kuten monen suomalaisen miehen, on hieman hankala pukea iloisia tunteita sanoiksi. Mutta kasvoilta näkee, että sisällä tuntuu hyvältä.

”Onhan se… Kun ennen minua vain 50 suomalaista on yltänyt samaan”, Vehviläinen miettii.

Vehviläinen on hyvin mielissään, että tasaluku täyttyi niin sanotusti raviurheilun alkulähteillä, pienen paikkakunnan eli Leppävirran jääraveissa.

”Tunnelma oli tosi hieno. Paikalla oli paljon enemmän ihmisiä kuin tavallisissa iltaraveissa, ja yleisön joukossa oli paljon tuttuja. Joku haluaisi tuollaisen voiton osuvan St. Micheliin tai vastaaviin raveihin, mutta minulle tuo oli juuri oikea paikka voittaa. Koko ikäni olen tykännyt käydä pikkuraveissa, ja kesäradoilla ajan paljon.”

kevät saapuu jostain kaukaa
lumilinnan pihalta sulattaa
nyt voi viimein elää ja nauraa
eikä talvi saavu enää milloinkaan

Suikunrallilaiset oripojat Ralli-Viikar, Majatalon Liekki ja Aika-Ajo ovat Pekka Vehviläisen silmäteriä. Kun vaan kukaan ei tulisi ja ostaisi niitä pois...
Suikunrallilaiset oripojat Ralli-Viikar, Majatalon Liekki ja Aika-Ajo ovat Pekka Vehviläisen silmäteriä. Kun vaan kukaan ei tulisi ja ostaisi niitä pois…

Kesät raveissa ja rakennushommissa

Kesä. Siinä se sana jo vilahti.

Sitä jokainen ravi-ihminen sisimmässään odottaa kolmen vuodenajan yli. Ne kolme on vaan jaksettava, painettava niska kyyryyn ja uurastettava.

Kaikista urheilulajeista juuri ravit peilaa tavallaan konkreettisimmin niin vuoden kiertoa kuin koko elämän kiertokulkua. Hevosmiehillä ja -naisilla ei ole paukkupakkasten ja rospuuttokausien varalle lämpimiä sisähalleja, joissa harjoittaa ammattia tai harrastaa. Saati, että voisi valita, milloin hommat tehdään. Hevosten tallit ovat toki lämpimiä, mutta ihminen tekee eläinten vaatiman jokapäiväisen pakollisen työn vallitsevan säätilan armoilla, yrittäen sopeutua ja kestää.

Syksyllä, Derbyn tai ihan viimeistään Kriteriumin jälkeen, on myönnyttävä ajatukseen, että kesä on ohi ja on aika ryhtyä valmistautumaan pitkään, pimeään ja kylmään talveen. Marraskuussa saapuu viheliäinen synkkyys vaakasuoran räntäsateen kera, joulukuussa pimeys syvenee, tulee loska, ensilumi ja hyvässä lykyssä ensimmäinen kunnon pakkasjakso, tammikuu tuo toivottavasti jo kunnon lumipeitteen helpottamaan hevosten ajoa, helmikuussa saattaa vihdoin huomata muutaman auringonsäteen.

0217-pekka-vehvilainen-2-al

Yksi ukko sanoi kerran, että sehän ajaa vaikka naapurin perunapellolla!

Ja maaliskuussa, puolisen vuotta Derbyn jälkeen, aletaan olla kevään korvalla. Silloin, kuten tänään, saattaa jo mielessään nähdä häivähdyksen kesästä. Jo se saa silmät sirrilleen ja mielen pikkuisen virkeämmäksi.

Kesällä ravi-Suomi, kuten koko maa, elää ja sykkii. Kesällä riittää valoa, usein lämpöäkin, silloin tuntee jaksavansa ja annetaan mennä vaan, päästellään lujaa.

Suurkilpailuja Kymi GP:stä Kuninkuusraveihin ja Suur-Hollolasta Derbyyn riittää lähes joka viikonlopulle, ja vielä enemmän on tarjolla sympaattisten, romanttistenkin kesä- ja paikallisratojen upeatunnelmaisia raveja, hevosihmisten hyvähenkisiä tapaamisia. Niistä ”kaikkien tuntema” Vehviläinenkin aivan erityisesti nauttii.

”Kesäaikaan ollaan paljon menossa. Tykkään tosi paljon ajaa kesäradoilla. Suomen kuskeista olen varmaan ajanut useimmalla radalla. Totoraveja järjestävistä radoista käymättä on vain Kokemäki ja Sodankylä. Paikallisraveja olen ajanut monessa paikassa, joissa ihmiset eivät tiedä rataa olevankaan. Yksi ukko sanoi kerran, että sehän ajaa vaikka naapurin perunapellolla!”, Vehviläinen naurahtaa.

Kesät ovat tarkoittaneet Vehviläiselle myös muita kiireitä kuin kiivasta ravien kiertämistä kilvanajon merkeissä. Tilalle, jonka Vehviläinen osti vuonna 1977 veljiensä Pertin ja Pentin kanssa, valmistui uusi talli ja mm. 1100 metriä pitkä rata syksyksi 2003. Siitä lähtien vasara on paukkunut ja saha laulanut pihapiirissä kiivaasti joka kesä.

”On rakennettu tämä meidän uusi torppa, Samin talo, kesämökki järvenrantaan, ja paranneltu paikkoja muutenkin. Saisi alkaa jo olla valmista”, Vehviläinen huokaa.

Jokakesäinen urakointi on ollut tavallaan pakon sanelemaa. Ensinnäkin rakennustyöt on helpointa tehdä kesäaikaan, ja toisekseen paikkoja on pitänyt rakentaa ja parannella pikkuhiljaa.

”On pitänyt rakentaa maltilla. Kyllä nykypäivän treenari olisi kovilla, jos kaikki pitäisi saada valmiiksi kerralla. Tai ainakin pitäisi olla melko hyvä lompsa”, Vehviläinen sanoo.

Ennen uuden tallirakennuksen valmistumista Vehviläinen piti vuosina 1996-2003 myös ratatallia noin tunnin ajomatkan päässä Killerillä.

”Silloin tallissa oli paljon vieraiden hevosia, ja silloin kierrettiin paljon. Jonain vuonna tuli yli seitsemänkymmentäkin voittoa”, Vehviläinen viittaa 72 voittoa tuoneeseen vuoteen 2003.

”Mutta oli se hullua aikaa, kun pyöritti kahta tallia samaan aikaan. Killerillä oli 18 karsinaa, täällä noin 15. Ravireissujen jälkeen saatoin ajaa tästä ohi Killerille viemään hevosia, tulin kotiin muutamaksi tunniksi nukkumaan, ja aamulla piti lähteä taas. Se oli sellaista hullunmyllyä, ettei mitään järkeä. Mutta kun oli nuori, sitä olevinaan jaksoi. Kyllä se helpottaa, kun kaikki hevoset ovat nyt tässä.”

ja viimein maailma saa
otteen pakkopaidastaan
niin kauan kesti kylmyydestä tänne vaeltaa
olen valvonut niin kauan
nyt viimein uskallan nukahtaa

0217-pekka-vehvilainen-1-al
Kuva: Anu Leppänen

Vesterinen ja Vokker synnyttivät ravikipinän

Varsinaisen hevoskärpäsen pureman Vehviläinen sai Vaajakoskella, jonne hän muutti 1972 äitinsä ja veljiensä kanssa.

”Vaajakoskella päädyin Vesterisen Anteron tallille. Vokker pärjäsi siihen aikaan, ja sieltä se iso ravihevoskimmoke tuli.

Vuonna 1977, vain 16-vuotiaana, hän osti veljineen nykyisen tilan vanhan päärakennuksen alkujaan kesänviettopaikaksi. Pian pihaan alkoi ilmestyä hevosia.

Ilo-Pösö on ensimmäinen tässä pihassa ollut oma hevonen. Viikar oli ensimmäinen starttihevonen, ja sillä ajoin ensimmäisen voittonikin, Vehviläinen kertoo.

Tuo Kuopiossa 1980 tullut voitto on jäänyt Vehviläisen mieleen.

Hopea-niminen hevonen oli lähdössä suursuosikki. En muista sarjamääritystä, mutta lähdin 40 metrin takamatkalta. Pääsin ajamaan sieltä heti hyvin eteenpäin, ja voitimme lopulta ylivoimaisesti.”

Tavallaan on oikukasta, että ensimmäinen starttihevonen on myös Vehviläisen pitkän uran menestyksekkäin ajokki.

”Se voitti yhteensä 32 kertaa, ja minä ajoin niistä voitoista lähes 30. Yksittäisistä hevosista se on tuonut minulle eniten voittoja.”

Vehviläinen, kuten valtaosa tuon ajan hevosihmisistä, aloitteli uraansa suomenhevosten parissa. Sittemmin vaaka on, jopa Vehviläisen omaksi yllätykseksi, kääntynyt enemmän lämminveristen puolelle.

”Nyt tallissa on jo enemmän lämpöisiä, noin 20. Kai minä silti tavallaan olen enemmän suomenhevosmies, mutta lämpöiset ovat vaan tulleet mukaan kuvioihin matkan varrella.”

Tosin oli lähellä, ettei Vehviläinen olisi ajanut ensimmäistä voittoaan lämminverisellä.

”Eka lämpöinen oli Venäjältä tuotu Perebor. 23-aikainen lämminverinen, jolla ajoin Suonenjoen Mansikkaraveissa maalilaukkaykkösen”, Vehviläinen muistaa.

Vehviläisen tuhannes voitto tuli viime lauantaina, hyvin kuvaan sopien, 6-vuotiaalla suomenhevosruunalla Tulipetillä, jolle voitto oli uran ensimmäinen.

Hippoksen virallisen tilaston mukaan Vehviläinen on viime viikonlopun jälkeen ajanut kilpaa kaikkiaan 15375 kertaa. Sitä hän ei osaa edes arvioida, monellako hevosella on ajanut.

”Jos ajattelee, että keskimäärin parikymmentä kertaa samalla hevosella… Kyllä siinä on saanut monenlaisella ajaa. Ja ovat ne laukanneetkin! Aika paljon on ollut vakioasiakkaita, samojen ihmisten hevosia. Kiitos omistajille, että luottamus on pelannut”, Vehviläinen sanoo.

Suomenhevostamma Vonkale innostui kevään kunniaksi piehtaroimaan lumeen. Kuva: Harri Pirinen
Suomenhevostamma Vonkale innostui kevään kunniaksi piehtaroimaan lumeen. Kuva: Harri Pirinen

”Kaikki on tehty hevosella”

Vonkale toi Vehviläiselle voiton numero 998 Kangasniemen jääraveissa. Kuva: Anu Leppänen
Vonkale toi Vehviläiselle voiton numero 998 Kangasniemen jääraveissa. Kuva: Anu Leppänen

Vehviläisen starttimäärä ei ole aivan järisyttävä, kun vertaa esimerkiksi samanikäisiin Ari Moilaseen (n. 49000 starttia), Esa Holopaiseen (44000), Harri Koivuseen (36000) tai vuotta vanhempaan Antti Teivaiseen (55000). Mutta Vehviläinen on jatkuvasti touhunnut monella saralla. Valmennustoiminnan ohessa hän pyörittää mm. hevostarvike- ja varustekauppaa, siitos- ja kasvatustoimintaa sekä teuraskuljetuspalvelua.

Siinä sitä on elon kiertokulkua. Voi olla, että saman päivän aikana Vehviläisen tallilla siemennetään tammoja tai autetaan varsoja maailmaan, ja viedään vanhoja tai vaivaisia hevosia viimeiselle maalilinjalle.

”Se teuraspalvelu on vähän elämäntapa. Sitä on tehtävä, kun ihmiset pyytävät.”

Vehviläisellä on maine avuliaana ja ammattitaitoisena miehenä, jonka puoleen moni kääntyy, kun ei enää muuta keksi.

”Yhteen aikaan minulle tuotiin paljon huonoravisia ja -toimisia hevosia. En tiedä, miten ne niitä tänne niin paljon toivatkin”, hän sanoo.

Ehkä selitys löytyy tallille poikkeavan pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Jukka Peuhkurin sanomasta.

”Siinä on mies, jolle käy kaikki paitsi pienet kengät. Pekka auttaa miestä mäessä ja mäen alla, ja hänellä harvoin menee sormi suuhun hevoshommissa”, Peuhkuri kehuu.

Vehviläinen tietää hevosista paljon. Ja kaiken, minkä tietää, hän on käytännössä itse oppinut.

”Kun 17-vuotiaana tulin tähän, mitään ei ollut. Kaikki mitä nyt on, on tehty hevosella. Kaiken olen itse opetellut, välillä kantapään kautta.”

Itseoppinut ”vanhan liiton” hevosmies on hieman huolissaan ravivalmentamisen ja hevosmiestaidon tulevaisuudesta. Hän katsoo yhtäältä mielissään uuden sukupolven esiinmarssia ohjastajapuolella, mutta toisaalta uusi sukupolvi on, kuten niillä tapana on, erilainen kuin edelliset.

”Se on hieman huolestuttavaa, että nykyään jokainen haluaa ajaa kilpaa, mutta kukaan ei halua treenata hevosia. Kun meidän sukupolvi, tämä suuri hevosmiesmassa, lopettaa, treenaripuolelle jää iso aukko. Jonkun pitää ruveta valmentamaan hevosia näille nuorille kuskeille.”

”Nykyään tällaisia ”välimallin miehiä”, jotka ajavat ja treenaavat, ei oikein ole, vaan se on joko tai. Mutta nuoria naispuolisia treenareita on enemmän kuin aiemmin, mikä on hyvä asia. Ja tällaisille Lahden Juuso Holttisen kaltaisille kavereille pitää antaa iso hatunnosto”, Vehviläinen pohtii.

Vehviläisellä, kuten monella hänen aikalaisellaan, kuvio meni niin päin, että ensin tuli oma talli, sitten mahdollinen kilvanajo.

”Itsellä oma talli on aina ollut tukena ja turvana. Perustulo on tullut siitä, ja kuskihomma on ollut ylimääräistä siihen päälle. Toisaalta nykyään nuorten ei ehkä tarvitse lähteä samalla tavalla nollasta kuin me olemme lähteneet. Esimerkiksi Korvella, Holopaisella, Koivusella ja täällä meillä on nuorille valmiit paikat, ja pojilla on varmaan suhteessa helpompaa kuin meillä on ollut”, Vehviläinen miettii.

linna sortuu raunioiksi
torvet soi kun muurit luhistuu
niin loskat vaihtuu lammikoiksi
kun aurinko liittyy seikkailuun

Siinä on mies, jolle käy kaikki paitsi pienet kengät. Pekka auttaa miestä mäessä ja mäen alla, ja hänellä harvoin menee sormi suuhun hevoshommissa.

Kauppamiehen luonto vienyt menestystä

Kauppa se on mikä kannattaa. Pekka Vehviläinen on alati puhelimessa sopimassa hevos- ja hevosvälinekaupoista.
Kauppa se on mikä kannattaa. Pekka Vehviläinen on alati puhelimessa sopimassa hevos- ja hevosvälinekaupoista. Kuva: Harri Pirinen

Vehviläinen on siitäkin erilainen hevosmies kuin esimerkiksi edellä mainitut kollegansa, että hänellä ei ole oikeastaan koskaan ollut käsissään todellista ”supertykkiä”. Hän on tehnyt uransa ja tilinsä hyvinkin tavallisilla hevosilla. Se on ollut tavallaan tietoinenkin valinta. No, toki jokainen ottaisi talliinsa oikein hyvän hevosen, mutta Vehviläisen mukaan sellaista ei vain ole sattunut kohdalle.

Ja jos onkin, kauppamiehen luonto on, vähän paradoksaalista kyllä, estänyt huippumenestyksen omilla hevosilla.

”On kymmeniä, satoja hevosia, joista olen miettinyt, että tätä en myy ikinä. Mutta kun tulee sopiva ukko kaupoille, niin minkäs teet. Niillä on tehtävä kauppaa, joilla saa tehtyä”, Vehviläinen myhäilee.

”Useamman kohdalla olen jälkeenpäin miettinyt, että kannattiko tuokin myydä, hän naurahtaa.

Kun puheeksi tulee hevosbisneksen leiville lyöminen, kysymyksen kuuleva poika Sami Vehviläinen hymähtää hyväntahtoisesti. Harva tällä alalla isoja rahoja tekee, toimeentulonsa sentään tienaa useampi. Pekka Vehviläinen on tätä nykyä tyytyväinen elämäänsä hevosmiehenä.

”Pärjään sen verran, minkä minun tarvitsee pärjätä. Ei ole velkoja eikä lainoja, kaikki on omaa, enkä ole tilivelvollinen kenellekään”, hän sanoo.

Ei hän toki nykyistä parempaakaan pärjäämistä pahakseen panisi. Siihen on vähän jopa tähdätty. Vehviläisellä on nyt tallissaan poikkeuksellisen vähän vieraiden hevosia.

”En ole kaikkia tarjottuja nyt ottanutkaan. Pitää yrittää vähän satsata, jos saisi muutaman omankin menemään jotenkin.”

Nykyisen tallin alkuvuosina Vehviläinen keskittyi tietoisesti enemmän nuorempiin, opetettaviin hevosiin.

”Pitkään olemme yrittäneet panostaa paikkoihin. Vasta nyt toiminta on vasta alkanut kääntyä enemmän kilpahevosten puoleen. Olemme Samin kanssa hankkineet starttareita, jonkin verran Ruotsistakin. Perjantaina tulee sieltä taas pari hevosta, jotka Sami osti nettihuutokaupasta. Katsotaan nyt, mitä tämä tuo tullessaan”, Vehviläinen pohtii.

Vonkale (vas.) toi Pekka Vehviläiselle voiton numero 998, pojantyttären Tiian pitelemä Önas Johanna sitä seuraavan. Kuva: Harri Pirinen
Vonkale (vas.) toi Pekka Vehviläiselle voiton numero 998, pojantyttären Tiian pitelemä Önas Johanna sitä seuraavan. Kuva: Harri Pirinen

Nyt tallissa on ainakin kaksi starttaria, joista on vähän odotuksiakin. Näistä suomenhevostamma Vonkale toi Vehviläiselle toissaviikonloppuna Kangasniemen jääraveissa voiton numero 998, lämminveritamma Önas Johanna samoissa kilpailuissa tolpan numero 999.

”Vonkale on mennyt hyvin, mutta vähän epäilen, mahtaako sillä pää riittää oikein hyväksi hevoseksi. Önas Johannalla taas meni kolme-ja nelivuotiskaudet ohi irtopalan leikkauksen jäljiltä, ja kilpaileminen päästiin aloittamaan vähän myöhään. Se parantaa kyllä vieläkin, mutten tiedä, miten paljon.”

Vaikka Vehviläinen sanoo, että nyt on hyvä, tietysti hänellä on unelma. Se sama kuin jokaisella hevosihmisellä.

”Joskus vielä tulee oikein hyväkin, superhyvä hevonen. En tiedä vuotta, mutta tulee. Sen verran optimisti pitää olla.”

Kuninkuusraveissa Vehviläinen on toistaiseksi päässyt ajamaan vain Arliinaa Kaustisen kuningatarkilvassa 2002. Mieli halajaa yhä samoihin karkeloihin, kuten jokaisella (suomen)hevosihmisellä.

”Sellainen hevonen voisi olla hyvin hiljainen toive”, hän myöntää.

Katse kääntyy pihaton kolmikkoon, Suikun Rallin viimeisen jälkeläisikäluokan oripoikiin. Näiden lisäksi pihassa on 2-vuotiaaksi kääntynyt suikunrallilainen tamma.

”No mutta jos ajan niillä hyvän koelähdön, eihän ne anna minun itse ajaa niillä kilpaa.”

Ketkä ne?

”No joku tulee ja ostaa ne pois.”

Mutta ei kai ole pakko myydä?

”Mutta kun se kauppa on verissä!”

ja saapuu päivä jolloin
ihminen ei enää muistakaan
että kerran talvi melkein jäi
jo tähän maailmaan
ja silloin aavikot vain tyhjyydellään
ihmistä varoittaa
ettei koskaan enää tänne
lumilinnaa rakentaa kukaan saa

0217-pekka-vehvilainen-5-al
Kuva: Anu Leppänen

Kello käy ja karavaani kulkee

Niin se kello käy, kalenterissa käännetään uusia lehtiä, aikanaan taas vaihdetaan koko kalenteri.

Sami ja tämän tytär Tiia lähtevät tekemään tallihommat, kun toisen isä ja toisen pappa yrittää tiivistää yli 40 vuoden tarinaansa tuntiin.

Välissä puhelin soi useaan kertaan, ja Vehviläinen tekee niin hevos- kuin tavarakauppaa. Sitten alkaa olla kiire lähteä Jukka Peuhkurin kanssa hevoskopin kanssa viemään hevosta ”Saarijärven shamaanina” ja hevossaunottajana tunnetun Jouko Tarvaisen hoiviin.

Vehviläinen juoksee vielä pariin otteeseen hevoskopin ja tallin väliä hakemassa kärryn pyöriä ja muuta tavaraa. Ja eikun liikkeelle.

Vehviläisen ja Peuhkurin perässä ajaessa tulee mieleen, että olisipa hauska olla kuulemassa, mitä kaksi hevosmiestä juttelee muutaman tunnin kiireettömän reissun aikana.

Kun suunta kääntyy kohti länttä, aurinko maalaa taivaanrannan häkellyttävän kauniin helakanpunaiseksi. Kohta se jo painuu mailleen, mutta lupaa palata seuraavana aamuna ja viipyä hetken pidempään.

Se on lupaus kesästä. Kyllä hevosmiehen nyt kelpaa.

kevät saapuu kaukaa jostain
lumilinnan pihalta sulattaa
sinut löydän kainalostain
eikä talvi saavu enää milloinkaan

Kursivoidut kohdat Jussi Hakulisen kappaleesta Lumilinna (1986).

Jaa artikkeli:

Artikkelit Suomi