Riinan uusi maailma

26.9.2016 - 17:00 | Ville Toivonen Artikkelit Suomi

Riina Rekilä on vaihtanut Kanadan kotimaan maisemiin.

Riina Rekilä on palannut lähes kymmenen Kanadassa viettämänsä vuoden jälkeen Suomeen. Riinan uusi maailma on Hämeenkyrössä, missä Ravinetti pääsi vierailemaan ainoana mediana.

Tampereelta Poriin johtavan Valtatie 11:n tunnetuimpia maamerkkejä on Nokialla sijaitseva Murhasaaren silta. Sinänsä vaatimaton sillanpätkä nostattaa karvoja myös monella ravi-ihmisellä, onhan yksi Murhasaaren sillalla menehtyneistä ravivalmentaja Jouko Kinnunen. Ammattivalmentaja Jari Kinnusen iso- ja Amazing Soulistaan tutun Jukka Kinnusen pikkuveli kuoli auto-onnettomuudessa keväällä 1988.

Näinä päivinä Murhasaaren lähistöllä tehdään myös elävää ravihistoriaa, sillä vain muutaman kilometrin päässä kuuluisasta sillasta on Riina Rekilän nykyinen koti. Yhdeksän vuoden jälkeen Kanadasta Suomeen palannut Rekilä osti oman tilan kesäkuun alussa, ja muutama viikko sitten myös Rekilän hevoset muuttivat uuteen kotiinsa.

”Teen eläinlääkärin hommia, leikin hevosten kanssa ja fiksailen paikkoja”, Riina Rekilä kuittaa nykyiset kuulumisensa.

Rekilän ostama tila sijaitsee hyvien yhteyksien päässä ja kauniilla paikalla järven rannassa, mutta fiksattavaakin riittää. Tilan rakennukset ovat varsin vaatimattomat, ja liki parikymmentäpaikkainen talli on edellisen omistajan jäljiltä vielä viimeistelemättä. Tällä hetkellä Rekilällä on tallissa seitsemän hevosta.

”Tallia ei ole tarkoitus ottaa täyteen. Omat siitostammat otan vielä kotiin, mutta muuten ehkä vähennänkin hevosia”, Riina Rekilä haarukoi. ”Eläinlääkärin työ on päähomma, ja hevosia pidän siinä sivussa mitä pidän. En tiedä onko kilpailemiseen tällä hetkellä hirmuista poltetta, mutta katsotaan näiden hevosten kanssa. Voi olla, että parin vuoden päästä pidän vaikka vain siitostammoja.”

Valmennettavat ovat tällä hetkellä nuoria. Tallissa on kolme kolmevuotiasta, kaksi kaksivuotiasta ja yksi yksivuotias. Vanhempaa kalustoa on vain kuusivuotias Ranskassa syntynyt American Eagle. Lähes 200 000 euroa ansainnut ori on loukannut hankositeensä jo pariin kertaan, ja kilpailu-uran jatkuminen selviää aikanaan.

”Nyt on jonkinlaisia hevosia, osa on ihan kunnon hevosia. Vaikea kuitenkin sanoa, kun ei ole Suomen nykyiseen systeemiin niin selkeää tuntumaa”, Riina toteaa.

Siitostammoina Rekilällä on Random Destiny, Phoenix Hornline ja ranskalainen Panderosa. Kasvatustoiminta on huippulaadukasta, sillä tältä kesältä Random Destinyllä on tammavarsa Muscle Hillistä ja Phoenix Hornlinella orivarsa E L Titanista. Nyt molemmat kantavat Andover Hallista ja Panderosa ranskalaisori Briliantissimesta.

”Varsat ovat sen sukuisia, että jos ei näillä pärjää, pitää tämä homma lopettaa kokonaan”, Riina myöntää. ”Tosin Random Destinyn varsat ovat sen verran arvokkaita, että ne voi tulla myytyä.”

 

Rekilän hevosten voi hyvällä syyllä odottaa pärjäävän jatkossakin, sillä hänellä on takanaan rutkasti menestystä. Suomessa Rekilä pärjäsi ensin Baron Crownilla ja sitten etenkin Phoenix Hornlinella. Kanadassa hänen parhaita suojattejaan olivat E L Titan sekä huipputammat Random Destiny ja Christiana Hanover.

”En mä omasta mielestäni ole niin paljon pärjännyt”, Riina Rekilä yrittää ensin väistää.

”Kai mulla on ollut hyvät hevoset. Ja olen tiennyt, että sitä huonoa hevosta ei kannata treenata. Tietysti hevosten kanssa on yritetty olla tarkkoja ja treenattu johdonmukaisesti, mutta hyvästä hevosestahan kaikki on kiinni, vaikka pärjäämiseen on aina tähdätty. On niitä huonojakin sattunut joukkoon.”

Vuosia Kanadassa Riina kuvailee ammatillisesti ”älyttömän opettavaisiksi”.

”Kyllä siellä sai lisäoppia ihan joka asiassa. Eläinlääkinnässä, hevosten vaivoissa, treenaamisessa, kilvanajossa, starttiin valmistautumisessa, kengityksessä, kasvatuksessa… ihan kaikessa. Uskomattomia vuosia opin kannalta.”

”Sen ainakin oppi, että ei treenaaminen ole mitään taidetta. Kun varsaa treenataan ensimmäinen vuosi, joka hevonen menee kesäkuussa kahtakymmentä, jos se ei ole täysin huono. Ja hevosilla pitää päästä starttiin. Ei näillä ruveta ajamaan pohjakuntoa kolmen vuoden ajan, ja vain parille hevoselle olen luvannut kolmevuotiskauden, jos ne eivät kaksivuotiaana starttaa. Toinen oli Target Hoss ja toinen Christiana Hanover.”

”Oikein hyvästä hevosesta hyvyyden näkee jo aikaisin. Kun Target Hossia opetettiin ja se lähti ensimmäistä kertaa hölkkäämään, sanoin kaverille että tämä sitten voittaa Derbyn ja Kriteriumin.”

Omaksumaansa systeemiä Rekilä kuvailee äärimmäisen yksinkertaiseksi.

”Alkuun ajetaan varsoilla vähän hölkkää ja tammikuusta aletaan ajaa niillä hiittiä. Yksivuotiaana en ajanut yhdelläkään hevosella enempää kuin 4,8 kilometriä kerrallaan. Eikä se määrä siitä paljoa lisääntynyt aikuisillakaan, en koskaan ajanut kymmentä kierrosta enempää siinä meidän 800 metrin radalla.”

Määrät ovat siis maltillisia, mutta vauhtia lenkeillä voi olla enemmänkin.

”Lasken aika reipastakin ja kyllä varsasta asti päästän joka lenkillä aina palan matkaa sitä vauhtia kuin ne pääsee. Matka voi olla 200-300 metriä, mutta palan saa laskea sen minkä pääsee. Sillä lailla hevoset kehittyvät ja oppivat käyttämään itseään.”

”Kun lähden ajamaan hevosella, en ole koskaan etukäteen päättänyt paljonko sillä ajan. Aina mennään sen mukaan miltä hevonen milloinkin vaikuttaa.”

Rekilä muistuttaakin, että tärkeintä valmentamisessa on hevosen lukeminen.

”Treenaaminenhan olisi helppoa, jos se olisi vain siitä kiinni että treenaa paljon. Hevosta pitää kuitenkin lukea, ja osata kulkea siinä rajalla, minkä verran saa treenata. Hyvää hevosta ei saa treenata väsyksiin. Huono vielä voi joskus parantaakin sillä, kun sen ajaa vähän väsyksiin, mutta hyväsukuinen, hyvä hevonen menee siitä äkkiä pilalle. Pitää osata pysyä rajan oikealla puolella.”

Treenaaminenhan olisi helppoa, jos se olisi vain siitä kiinni että treenaa paljon. Hevosta pitää kuitenkin lukea, ja osata kulkea siinä rajalla, minkä verran saa treenata.

”Siinä on iso ero, että vaikka Kanadassa vuosikkaat ovat hevosen näköisiä. Täällä näkee edelleen opetettavana usein sellaisia varsoja, että ei niiltä voi vielä vaatia mitään. Jos varsa on kurjan näköinen, ei se jaksa mitään, eikä sitä voi ruveta treenaamaan. Homma on jo siinä vaiheessa pilalla.”

 

Nyt 35-vuotias Rekilä tuli suurelle raviyleisölle tutuksi parikymppisenä. Ensimmäinen menestyshevonen oli teräsruuna Baron Crown, jolla Rekilä ajoi parina vuonna viitisenkymmentä starttia kaudessa. Hevoset olivat tulleet Riinalle tutuksi jo lapsuudessaan.

”Pikkutyttönä rupesin käymään naapurissa Salomäen Jounin tallilla. Sieltä sain hyvät hevosopit, kun ajoin puita metsästä, aloin kengittää 13-vuotiaana ja kaikkea sellaista”, Riina kertaa.

”Pikkutyttönä hoidin kolmea suomenhevosten derbyfinalistia ja tiedän suomenhevosten suvut etu- ja takaperin. Silti olen sitä mieltä, että niiden treenaaminen on ihan hullun hommaa”, hän vielä virnistää.

Kanadan-vuosinaan Riinalla oli treenissä enimmillään 24 hevosta.

”Viihdyin Kanadassa hyvin ja olisi sinne voinut jäädäkin, mutta joskus pitää miettiä muutakin kuin hevosia”, Riina Rekilä huomauttaa. Suomeen Riinan kanssa muutti hänen kouluikäinen tyttärensä.

Uutta kotipaikkaa Riina kertoo etsineensä jonkin aikaa.

”Etsin jostakin lähempää Helsinkiäkin, mutta päädyttiin sitten tähän Tampereen kulmalle. Tästä on helppo mennä junalla Kokkolaan, mikä vaikutti asuinpaikan valintaan ihan jonkin verran”, Himangalta kotoisin oleva Riina kertoo.

Kanadasta hän kertoo kaipaavansa kavereita – ja raveja.

”Sinne vaan kasaantuu paremmat hevoset, kun siellä pitää mennä aika hyvin, jos meinaa mitenkään pärjätä.”

 

Alla olevalla videolla Riina Rekilä kertoo nykyisistä kuvioistaan ja elämänsä hevosista.

Jaa artikkeli:

Artikkelit Suomi